keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Muodonmuutoksia

 Muodonmuutoksia


Moduulirakennuksen vihreässä aulassa on nähtävillä yläkoulun oppilaiden piirtämiä hienoja metamorfooseja. Kuvissa esine, asia tai hahmo muuntuu täysin toiseksi kahden välivaiheen kautta. Muutoksen kokevat mm. käärme, teepannu ja kolibri. Muutosaiheeseen liittyvät myös 9. -luokkalaisten kirjoittamat kehityskertomukset, joissa tehtävänä oli kirjoittaa tarinan henkilö(i)lle jonkinlainen muutos tai kehityskaari. Alla kaksi novellia.




Yllätys  

  

Olen aina asunut suuressa kaupungissa vanhempieni töiden vuoksi, mutta en koskaan ole oppinut pitämään kaupungin kiireisestä tunnelmasta. Ahdas kaupunki, jonka kadut tulvivat kiireisiä ihmisiä, joiden ajatusmaailma liittyy vain työhön ja rahaan. Ei sitä voi kutsua edes elämäksi, kun työ on ainoa asia, jota kerkeää tekemään ja viikonloppua kutsutaan lomaksi, mutta silloinkin ajatus pureutuu vain töihin. Mielekkäänpää olisi asua rauhallisessa pienessä kylässä tiheän metsän ympäröimänä, jossa elämä olisi iloisempaa ja tyyntä. Kylässä olisi vain kylän omia paikallisia kauppoja, eikä suuria yrityksiä. Kaikki tuntisivat toisensa ja tervehtivät nähdessään, ja kerkeäsi vaihtaa jopa kuulumiset.  

Vanhempani ovat molemmat hyvin kiireisiä ja viettävät suurimman osan ajastaan töiden parissa, sen takia olen lähes aina yksin kotona isossa asunnossamme. En ole edes täysin varma mitä vanhempani tekee työkseen, jotain pörssitöitä. Välillä tuntuu kuin eläisi ilman vanhempia, koska emme tee nykyään enää mitään yhdessä. En edes muista milloin viimeksi olen istunut vanhempieni kanssa yhdessä samassa huoneessa ja keskustellut päivän tapahtumista. Kun menen nukkumaan vanhempani ovat töissä ja kun herään aamulla vanhempani ovat lähteneet jo töihin.  

Aamulla olin valmistautumassa kouluun, kun kuulin vanhempieni puhetta olohuoneesta. Kävelin huoneeseen ja he olivat tosiaan vielä poikkeuksellisesti jostain syystä kotona. Vanhempani kääntyivät katsomaan minuun päin ja hymyilivät kiusallisesti. “Mitä te vielä täällä teette, eikö teidän pitäisi olla jo töissä?” minä kysyin ihmetellen. He eivät ehtineet vastata minulle, kun huomasin myöhästyväni koulusta. “Pitää lähteä kouluun, nähdään myöhemmin” huikkasin kiireessä ovelta.   

Koulupäivä kului hitaasti ja jokainen tunti tuntui ikuisuudelta, koska halusin kotiin. Kun koulu vihdoin loppui, pääsin kotiin ja huusin ovelta “Moi, onko kukaan täällä enää?” Olohuoneesta kuuluu vastaus “Täällä ollaan, tule vaan tänne” Kävelen huoneeseen ja vanhempani istuva samassa kohtaa, kuin aamulla. “Jaksaisitko jutella hetken” äiti kysyy. “Joo, kun aamulla jäi vähän juttu kesken” naurahdan.   

“Olemme huomanneet isän kanssa, että kaipaamme elämäämme enemmän rauhaa ja leppoisuutta. Olemme siksi päättäneet, että haluamme muuttaa syrjemmälle” äiti kertoo. “Oikeasti, siis oletteko ihan tosissaan?” ihmettelen innoissani. “Kyllä, löysimme upean kodin pienestä kylästä, ja muutamme sinne ensi kuussa” isä kertoo iloisena. “Miksi te nyt haluatte muuttaa, kun ollaan jo asuttu vaikka kuinka kauan täällä kaupungissa” minä kyselen. “Se jääköön salaisuudeksi” vanhempani sanovat yhteen ääneen.  




 

PÄIVÄ, JOLLOIN ELÄMÄNI MUUTTUI 


 Kolkot kadut, riitelevät naapurit ja vuotava katto, syksy oli tulossa. Asuin isäni kanssa kaupungin huonomaineisessa osassa, jossa rikolliset, kulkukoirat ja kodittomat ihmiset täyttivät katuja. Tänäkin aamuna heräsin naapurista kuuluviin koviin tappelun ääniin. Aina herättyäni katsoin ikkunasta, kun muut ikäiseni nuoret lähtivät koulubussilla kouluun. Koulu oli kallista ja jouduin jättämään sen kesken viimevuonna, isän maksamattomien laskujen ja velkojen takia.   

Aina aamuisin kävin läheisellä kioskilla hakemassa postin. Postia ei jaettu enää vaan se vietiin kioskiin, josta ne piti hakea. Postin jako lopetettiin pari vuotta sitten, sillä vapaaehtoisia postinjakajia ei enää ollut alueen huonomaineisuuden takia. Matkaa oli pari kilometriä, mutta syksyn alussa ennen talvea piti käydä huoltoasemalla. Huoltoasemalla jaettiin osia, joita ihmiset saattoivat tarvita ennen talvea. Ikkunat ja ovet piti eristää, jotta kylmä ilma pysyy ulkona.   

Lähdin jo varhain, sillä aamuisin kaduilla oli rauhallisempaa. Puin tumman vihreän, nuhjuisen, hieman ison takin ja punaisen villapipon päälleni. Kenkäni olivat vanhat lenkkarit, jotka olivat kuluneet pohjista. Ennen lähtöäni kävin herättämässä isäni, joka oli tavalliseen tapaan nukahtanut olohuoneen sohvalle. Hän mumisi jotain unisena ja käänsi kylkeä. Olohuone oli epäsiisti, lattioilla oli pulloja ja tölkkejä. Huoneistoa ei olla siivottu pitkään aikaan ja haju asunnosta kantautui rappuun asti. Tuuli ulvoi ikkunoista. Päälle jäänyt televisio valaisi huonetta.   

Ulkona oli hämärää. Naapurin lapset olivat viereisen talon rappusilla kaivertamassa kurpitsoja tulevaa halloweenia varten. Tervehdin heitä vielä ennen kuin jatkoin matkaa. Matkalla kioskille tapasin aina muutamia ystäviäni.    

Olin kävellyt jo vähän matkaa, kun näin kadun toisella puolella joukon nuoria. He eivät olleet täältäpäin. Heillä oli videokamerat, joilla he kuvasivat rikkinäistä ja likaista kaupunkia. He puhuivat kova äänisesti ja ääni kaikui pitkälle pitkin tyhjiä katuja. Nuoret kokeilivat asuntojen ovia ja yrittivät päästä niihin sisälle. Päätin olla välittämättä asiasta, sillä minulla oli tärkeitä asioita hoidettavana. Kaupunkiin ajautui silloin tällöin sinne kuulumattomia, jotka halusivat tietää, onko kaupungin maine tosiaan mitä väitetään. Kaupunki oli usein uutisissa ja ihmiset juoruilivat.   

Kioskia piti kaverini Jack. Jack oli minua viisi vuotta vanhempi. Hän asui kioskin yläkerrassa Max koiran kanssa. Postia ja kirjeitä oli tullut poikkeuksellisen paljon. Kirjeiden lisäksi nappasin mukaani pussin hedelmä makeisia, tarkoituksenani jakaa niitä kaupungin lapsille. Oli tärkeää pitää hyvät välit lähistöllä asuviin ihmisiin. Ennen lähtöäni Jack kertoi kuulleen joukon nuoria tulleen etsimään viikko sitten kadonnutta lasta. Olin vielä kysymässä Jackilta jotain, mutta kuulin takanani kioskin oven avautuvan ja siinä olevan pienen kellon kilisevän. Se oli Sasha. Sasha kuului meidän kaveriporukkaan. Hän oli meistä nuorin ja tiesi aina kaiken liittyen kaupunkiin. En ehtinyt sanoa mitään, kun hän jo otti minua kädestä kiinni ja veti mukaansa. Hän halusi näyttää minulle jotakin. Kävelimme nopeasti ja matkalla hän kertoi samasta kadonneesta lapsesta kuin Jack aikaisemmin.   

Sasha toi minut huoltoasemalle. Pysähdyimme parkkipaikan piharakennuksen kulman taakse. Kysyin häneltä miksi hän toi minut tänne ja keneltä hän oli piilossa. Sasha kertoi, ettei huoltoasemalla ole käynyt ketään kolmeen päivään ja hän epäilee, jotain tapahtuneen. Huoltoaseman omistaja oli vanha mies David. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki. Hän oli tarkka huoltoaseman suhteen ja ei niin vain jättäisi sitä aution näköiseksi.  

 Hetken päästä alkoi taas kuulua meteliä ja puhetta. Sasha veti minut sivuun. Joukko nuoria oli tullut huoltoasemalle videokamerat kädessä. Huoltoaseman pariovet lävähtävät auki ja neljä vartijan asuun pukeutunutta pitkää miestä lähtee juoksemaan nuoria kohti. Takaa-ajo nuorten ja miesten välillä oli alkanut. Käänsin katseeni takaisin Sashaan, mutta häntä ei enää näkynyt. Nurkan takana näin Sashan hiipivän huoltoasemalle sisälle. Yritin saada Sashan huomion, jotta hän olisi tullut takaisin. Se oli kuitenkin turhaa. Hiippailin nopeasti, mutta äänettömästi Sashan taakse. Pysähdyimme huoltoaseman ovien eteen.   

-Mitä  teet, kysyin kiukkuisesti.  

En kuitenkaan saanut vastausta. Sasha kurkisti oven raosta ja minä ikkunasta. Huoltoaseman kahvilassa ei näkynyt ketään. Menimme varovasti tiskin taakse. Huoltoasema oli vanha ja se oli suosittu kaupungissa. Vihaisten asiakkaiden kirjeet ja palauteet peittivät tiskin ja lattian. Huoltoasema ei siis oikeasti ole ollut auki moneen päivään. Tiskin takan oli portaat, jotka johtivat kellariin. En ehtinyt tehdä mitään, kun Sasha oli livahtanut portaiden luo.   

Kellarista kuului miehien puhetta. Ehdin kuulla vain jotain timanteista, rahasta ja rikastumisesta, kun kuulin jo raskaiden askelien ja puheen lähestyvän. Piilouduimme nopeasti hyllyn taakse. Kellarista asteli kolme miestä, heillä oli myös yllä tummat vartijan vaatetusta muistuttavat vaatetukset. Miehistä lyhyimmällä oli kultahammas. Hän puhui puhelimessa.   

-Helikopteri on valmiina, hakekaa auto ja pitäkää niitä nuoria silmällä, hän sanoi puhelun loputtua.  

Nyt oli mahdollisuus. Silmänräpäyksessä nousimme piilosta ja menimme kellariin ääneti. Siellä meitä oli vastassa nuori tyttö. Hänet oli sidottu tuoliin. Minä päästin tytön vapaaksi ja Sasha vartio rappusten luona. Kysyin tytöltä mitä oli tapahtunut. Hän kertoi, olevan kadonnut lapsi. Tyttö oli noussut väärään autoon ja miehet olivat vieneet hänet kauas kotoa.   

-Nyt pitää mennä, Sasha keskeyttää.  

Otin tyttöä kädestä kiinni ja lähdimme kaikki kolme vaivihkaa huoltoaseman takaovesta.   

Juoksimme niin nopeasti kuin pystyimme kauas huoltoasemasta Jackin kioskille asti. Päästyämme kioskille selitimme Jackille mitä oli tapahtunut. Hän soitti poliisille heti. Alueelta tehtiin paljon soittoja poliisille ja he eivät aina ottaneet soittoja tosissaan, sillä joukossa oli paljon pilasoittoja. Jack yritti selittää parhaansa mukaan ja lopulta poliisit lupasivat tulla tarkistamaan tilanteen. Hetken päästä kaksi poliisia astui Jackin kioskiin. He eivät voineet uskoa silmiään.   

-Se oikeasti olit sinä, parrakas poliisi sanoo.  

-En olisi uskonut, toinen lisää.  

Poliisit saattoivat tytön autoon. Ennen heidän lähtöä toinen poliiseista palaa vielä meidän luokse.   

-Siitä löytöpalkkiosta, hän aloittaa ja kaivaa taskusta ison kirjekuoren. Hän ojensi kirjekuoren meille, hymyili ja lähti sanomatta mitään. Katsoimme hämmentyneenä ikkunasta ohiajavaa autoa, jonka jälkeen katsoimme toisiamme edelleen hämmentyneinä. Tämän jälkeen jokainen alkoi repiä kirjekuorta. Kirje repesi ja lattialle putosi kasoittain rahaa. Keräsin maasta oman osuuteni.   

-Nähdään, huusin Jackille ja Sashalle.  

 Menin kotiin ja kerroin isälle kaiken mitä oli tapahtunut ja näytin hänelle rahat, jotka olin jakanut Jackin ja Sashan kanssa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei ikinä ollut nähnyt niin paljon rahaa.   

-Nyt voit aloittaa koulun ja voimme muuttaa, isä kertoi iloisena.  

-Ei enää vuotavaa kattoa tai riiteleviä naapureita, minä lisäsin.  

Isä alkoi jo pakata tavaroita. Minä kävin viemässä pihan lapsille pussin hedelmä makeisia, jotka olin ostanut aikaisemmin. David sai huoltoaseman ja asiakkaat takaisin. Nuorisojoukko pääsi pakoon ja heitä ei enää täälläpäin nähty. Tulikohan videosta hyvä?   





  




Taiteidenvälinen opetus: Ruokaa!-näyttely 8.10.-8.11.2024

Ruokaan liittyy monenlaisia muistoja. Ruokaa tarjotaan tärkeissä tilaisuuksissa, lohdutukseksi ja kun on aihetta juhlaan.  Ruokaa ja elämää...