Lumikki seisoi keittiönsä pöydän vieressä, samalla tuijottaen syvälle niihin vaaleansinisiin silmiin, joihin hän oli jo ensimmäisellä katsahduksella retkahtanut. Hän oli jo silloin aavistellut silmien omistajan olevan röyhkeä kusipää, mutta nyt asiaan sitten saatiin varmistus, että näinhän tosiaan asiat olivatkin.
Mä toisiaan toivot, että tää on vaan joku sairas vitsi, Lumikki sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
Älä nyt ylireagoi. Tää ei oo niin paha oikeesti, jos sä vaan-
Ei! Sä oot ite saanut asias tähän jamaan, ite oot tuhlannut kaikki rahas, ite oot ruvennut liikkuun tollasissa porukoissa. Lumikki keskeytti turhautuneena kesken hänen lauseensa. - Sä oot aivan itse saanut asias siihen pisteeseen, että sä olet 15 000 euroa velkaa jollekin “Jääkarhulle”. Ja nyt sä tosissas luulet, että mä maksaisin nää 15 000 euroa ja auttaisin sut vielä pakoon ja pois maasta. Ja vielä kaiken sen jälkeen mitä sä oot tehnyt mulle. Turhaluulo, ei tuu tapahtumaan.
Lumikki, jooko? Mä rakastan sua ja lupaan olla enään ikinä käymättä vieraissa. Mä voin ostaa sulle vaikka jonku kivan merkkilaukun, niistähän tytöt tykkää.
Ja nyt se yrittää tollasata koiranpentu ilmettä, Lumikki ajatteli pyöritellen silmiään samalla. Hengitä syvään ja tao muutama asia ton törpön päähän. Jos ei nyt kuitenkaan aivan kirjaimellisesti, hän toisti itselleen, ennen kuin päästi suustaan sanat, jotka voisivat – ja toivottavasti myös muuttaisivat muutamaan asian.
Voi nyt jumalauta sun kanssas! Sä siis tosissas väität rakastavas mua, mut silti käyt toistuvasti pettämässä mua ja luulet vielä, et joku merkkilaukku korjais kaiken. Ja millä rahoilla sä edes semmosen ostaisit? Lumikki päästi suustaan, menettäen lopullisesti hermonsa. - Jos teet meille kummallekin palveluksen ja painut helvettiin tästä asunnosta. Ehkä samalla pääset pakoon myös tältä “Jääkarhulta”. Lumikki tiuskaisi samalla tuijottaen syvälle hänen silmiinsä.
Sä tuut vielä katumaan tätä.
Ei, enpä usko. Osaatko kenties itse ovelle vai tarvitko aivan apuakin?
Lumikki ei saanut vastausta aivan kuten olettikin. Hän kuuli vain loittonevat askeleet ja ulko-oven pamahduksen, kun se paiskattiin kiinni. Hän ei enää tiennyt mitä tuntea. Pitäisikö olla helpottunut, että tuollainen ihminen on ulkona omasta elämästä vai surullinen. He kuitenkin ehtivät seurustella vuoden, ja Lumikki luuli tuntevansa henkilön, jota rakasti, sekä voivansa luottaa häneen. Ehkä normaali elämä ja onnistuneet parisuhteet olivat vain liikaa pyydetty.
Heidän kahvikuppinsa olivat edelleen keittiön pöydällä ja toisessa oli edelleen kahviakin. Miltähän tuntuisi paiskata puolitäysi kahvimuki lattialle? Tekisiköhän se olosta yhtään parempaa, Lumikki huomasi miettivänsä. Ja Lumikki teki sen. Miettimättä yhtään sen enempää, hän vain otti mukista kiinni ja paiskasi sen lattialle.
Lumikin olo oudon vapautunut. Mukin lattialle paiskaus oli tosiaan helpottanut oloa. Kahvi laineili keittiön parketilla ja täytti hajullaan koko keittiön. Antaa jäädä siihen, Lumikki ajatteli ja lähti huoneeseensa. Hän kiskoi ensimmäiset vastaan tulevat mukavan näköiset vaateet ylleen, sammutti valot ja meni peittonsa alle.
Tuntien itkemisen ja ajatusten risteilyn jälkeen uni vihdoin saavutti Lumikin. Luota ainoastaan itseesi, oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennen kuin hän vaipui uneen, josta toivoi, ettei heräisi.
Mutta Lumikin harmiksi hän kuitenkin heräsi.
Aamuyöstä Lumikki havahtui hereille kuullessaan äänen, joka muistutti hyvin paljon avaimen kääntymistä lukossa. Lumikki hyppäsi äkkiä ylös sängystään, nappasi puhelimensa yöpöydältään ja piiloutui vaatekaappiinsa, tajutessaan, että hän oli unohtanut vaatia vara-avaimen siltä kusipäältä takaisin.
Hengitä rauhassa, älä joudu paniikkiin, hengitä rauhassa, pyydä jotakuta soittamaan apua, hengitä rauhassa, Lumikki hoki päänsä sisässä. Kirjoittaessaan tärisevin sormin viestiä ystävälleen, hän tajusi, että asunnosta kuului kahdet askeleet.
Onks se edes täällä? Hyvin tuttu ääni ihmetteli.
En tiiä. Ite sä muutenkin halu-… Joo, on se tällä. Kuului tyytyväinen myhäily keittiöstä.
Myhäilevä ääni kuului Lumikin ystävälle, jolle hän oli juuri lähettänyt avunpyyntönsä.
Lumikki yritti parhaansa mukaan pysyä rauhallisena ja olla panikoitumatta kuullessaan askeleiden lähestyvän hänen huonettaan ja piilopaikkaansa. Hän oli jo nuorena hyväksynyt ajatuksen kuolemasta, mutta ei kuitenkaan uskonut sen koittavan aivan näin aikaisin. Lumikin mielestä pakoon pääsy tässä vaiheessa enää vaikutti hyvin epätodennäköiselle, joten hän jäi kaappiin odottamaan ja toivomaan parasta.
Hetken aikaa oli aavemaisen hiljaista ja Lumikki luuli jo kuvitelleensa kaiken. Hän oli juuri työntämässä kaapin oven auki ja astumassa ulos, kun ovi tempaistiin auki toiselta puolelta. Lumikki ei edes ollut yllättynyt nähdessään oven ulkopuolella henkilön, jota oli luullut ystäväkseen ja henkilön, johon oli ollut rakastunut viimeisen vuoden ajan. Mutta yllättynyt hän oli tajutessaan, että häntä osoitetaan aseella suoraan otsaan.
Mähän sanoin, että sä vielä kadut sitä, hän sanoi samalla kohdistaen siniset silmänsä kohti Lumikkia. Hän yritti parhaansa mukaan näyttää uhkaavalle ja pelottavalle, mutta Lumikki pystyi aistia hänen olevan oikeasti hyvin peloissaan.
Älä huoli, mua ei vieläkään kaduta. Mut sä sen sijaan näytät sille. Etkä sä oo edes tehny vielä mitään, Lumikki sanoi naurahtaen samalla.
Senkin huo -
Jos te kummatkin ette nyt pidä suutanne tukossa, me ei saada tapettua Lumikkia muuten ikinä! Lumikin “ystävä” tiuskaisi turhautuneena. - Sä voit saada kunnian tehdä sen, hän sanoi ojentaen asetta toiselle.
Nyt, niistä vaaleansinisistä silmistä näki aivan selkeästi pelon, kun hän tarttui aseeseen tärisevin käsin. Lumikki ei enää tiennyt kuina reagoida tai mitä ajatella, kun ase painettiin hänen ohimoaan vasten. Lumikki vain sulki silmänsä, hengitti syvään ja jäi odottamaan.
Kun liipaisimesta viimein painettiin, oli Lumikin olo melkein jopa helpottunut. Hän oli vihdoin saanut jotain mikä helpottaisi hänen oloaan lopullisesti. Kuoleman. Kaapin vaatteet sotkautuivat Lumikin vereen, mutta se ei enää haittaisi, ei hän muutenkaan enää niitä käyttäisi. Eikä varmaan kukaan muukaan. Jääköhän joku kaipaamaan mua, Lumikki huomasi miettivänsä. Luota vain itseesi, oli kuitenkin hänen vihoviimeinen ajatuksensa ennen sellaiseen olo tilaan vaipumista, mistä ei enää herättäisi.
Kirjoittamisen inspiraationa ollut teos: Salla Silmukka: Lumikki Andersson –trilogian ensimmäinen osa: Punainen kuin veri
