Onnea fanifiktion kirjoittajille!
Pako
Kaksi vartijaa vie minua jonnekin. Toisella miehistä on olkapäille ulottuva musta tukka, ja hänen koko kehonsa on täynnä tatuointeja. Toinen on lyhyempi, ja hänellä ei ole hiuksia ollenkaan. Olemme valkoisessa isossa talossa, jossa haisee ihan sairaalalta. Mutta tämä ei ole mikä tahansa sairaala vaan psykiatrinen sairaala. Kuulen huutoa ja kiljumista jostain huoneesta. “Eikö teitä häiritse tämä huuto?” kysyn vartijoilta. He eivät sano mitään mutta katsovat minua oudosti, ihan kuin mitään huutoa ei olisikaan. Päätän olla välittämättä siitä. Oudonnäköiset aikuiset valkoisissa vaatteissaan katsovat minua oudosti hymyillen, kuin olisin kuolemansairas. Mutta en ole. Olen täällä ihan turhaan. Ystäväni lähettivät koululleni nimettömän kirjeen, jossa uhataan koulua kouluammunnalla. Oikeutta käytiin, ja lopulta minut lavastettiin syylliseksi jollain tavalla.
Hetken päästä pysähdymme, ja toinen vartijoista tuuppaa minut huoneeseen ja pamauttaa sen jälkeen oven kiinni. Tämä on varmasti minun tuleva huoneeni. Istun huoneen lattialla. Huoneessa ei ole muita. Huone on täysin valkoinen. Sängyssä ei ole lakanoita, ja työpöydällä on vain yksi vihreä tekokasvi. Se on ainoa väri huoneessa. Ikkunasta näkyy autotielle. Huoneessa on kuuma, joten yritän avata sen, mutta se on lukossa. Niinpä tietysti, ajattelen ja menen pöydän viereiselle tuolille istumaan.
Sitten huomaan luukun sängyn vieressä. Se näyttää pieneltä ovelta. Siinä on kahva. Mahtuisin siitä, mietin ja menen lähemmäs. Käännän kahvaa, mutta ovi ei avaudu. Yritän uudestaan, mutta ovi pysyy kiinni. Nousen seisomaan turhautuneena ja katson kattoon. Roikkuuko katossa avain? Ajattelen. Katson tarkkaan. Kyllä, katossa tosiaankin roikkuu avain. Se on kultainen pieni avain, joka on varmaankin tosi vanha. Ainakin se näyttää siltä. Yritän kurottautua siihen, mutta en tietenkään yletä, koska katto on korkealla. Menen sängyn päälle seisomaan. Se vingahtaa, ja tuntuu, että koko sänky hajoaa kohta allani. Avain ei ole juuri sänkyni yläpuolella, joten minun täytyy kurotella, että saan avaimen, mutta saan sen viimein. Hyppään tyytyväisenä sängyltä ja menen taas oven viereen, kokeilen avainta reikään ja se toimi.
Avaan oven, mutta pettymyksekseni huone on samanlainen kuin minun, eikä huoneessa edes ole ketään. Nousen ylös ventovieraan huoneessa ja katselen ympärilleni. Sängyssä on harmaat lakanat ja lattialla on matkalaukku, joten huoneessa varmasti asuu joku. Sen on oltava tyttö, koska tyynyn päällä on mustat rintaliivit. Katson kattoon, ja hämmästyksekseni tämänkin katon huoneessa on avain. Vieläpä täysin samanlainen avain, kuin minulla.
Sitten ovi avautuu, ja huoneeseen astuu ihminen. Hän on minua pidempi tyttö. Hänellä on tumma iho ja mustat hiukset. Hän ei näytä ollenkaan iloiselta vierailustani, joten arvelen, että minun on selitettävä, miksi olen täällä. “Hei! Anteeksi, että olen huoneessasi, mutta huoneidemme välillä on pieni ovi, josta pääsee sisään. Anteeksi vielä, en koskenut mihinkään”, sanon. Hän katsoo minua samalla sekä hämmentyneesti että vihaisesti.
“Tulit vihdoin, olen odottanut sinua kuukausia”, hän sanoo. Olen hämmentynyt. “Häh, miksi? Emmehän me edes tunne.” “Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut”, hän sanoo. “Olet ollut uutisissa, ja olen tiennyt jo kuukausia, että tulet juuri viereiseen huoneeseen.” Olen edelleen hyvin hämmentynyt. “Minä laitoin huoneeseesi sen avaimen”, hän jatkaa. “Mutta en tiedä, mistä nämä avaimet ovat alun perin tulleet tänne, koska muiden huoneissa niitä ei ole. Löysin ne yksi yö tyynyni alta.” Sitten hän kertoo itsestään kaiken. Hänen nimensä on Korede, hän on 16-vuotias eli minua vanhempi. Hän joutui tänne sen takia, että hänen siskonsa Ayoola, joka on sarjamurhaaja, lavasti hänet syylliseksi. Korede ei joutunut vankilaan, koska on liian nuori sinne, ja tämä paikka päätettiin parhaaksi hänelle. Sitten Korede kertoo suunnitelmastaan paeta minun ikkunastani. Korede on odottanut minua, sillä hän ei voi paeta yksin.
“Miksi et voi paeta omasta ikkunastasi?” kysyn. “Koska minun ikkunastani ei voi paeta. Kaikki luulevat edelleen, että olen sarjamurhaaja, ja sen takia minulla on tiukat säännöt, ja ikkunani on lukittu”, Korede vastaa. “Mutta eihän minunkaan ikkunastani pääse ulos. Sekin on lukittu, kokeilin sitä”, sanon. “Mutta sinun ikkunaasi on avain”, Korede sanoo. “Ja siinä tarvitsenkin sinun apuasi.” “Missä avain on?” kysyn. “Jossain päin huonettani”, hän sanoo. “Mistä sinä muka voit tietää, jos et ole löytänyt sitä?” kysyn kiukkuisesti. Korede menee matkalaukulleen ja kaivaa sitä hetken. Sitten hän ottaa sieltä lapun ja antaa sen minulle. Katson lappua, jossa lukee: “Sen äänen kuulee, jos on ihan hiljaa.” “Häh?” kysyn ihmeissäni. “Olen kuullut avaimen äänen monta kertaa, en ole vain löytänyt sitä”, Korede sanoo. “Ääni kuulostaa huudoilta, joten se on vaikea erottaa tämän paikan muista äänistä, mutta olen silti erottanut sen”, hän sanoo. “Tule yöllä kolmelta huoneeseeni. Jätetään tämä ovi yöksi auki, jotta kukaan ei herää silloin, kun yrität avata sitä”, Korede sanoo ja lähtee huoneestaan.
Loppupäivä kuluu nopeasti, ja ajattelen koko ajan tulevaa yötä. Onnistuukohan se, mietin omassa päässäni. En mene nukkumaan ennen kolmea, koska herätyskello saattaisi herättää jonkun. Istun sängylläni ja katson kelloa. Puoli kolme. Mitäköhän Korede tekee juuri nyt, ajattelen. Voisin katsoa ovesta, koska se on auki, mutta en halua häiritä. Sitten alan lukea kirjaa, joka on tuotu samalla, kun kaikki muutkin tavarani. Luen sitä puoli tuntia, ja sitten kello lyö kolme.
Koreden pää kurkistaa pienestä ovesta, ja hän kuiskaa minulle jotain. “Tule, kello on kolme.” Nousen sängystä ja kumarrun ovelle. Korede on noussut seisomaan, ja minä ryömin hänen huoneeseensa. “No niin, ollaan ihan hiljaa. Äänen pitäisi kuulua kohta”, hän sanoo. Yritämme kuunnella tarkasti, mutta mitään ei kuulu. Seisomme Koreden huoneessa hipihiljaa ihan liikkumatta, kunnes kuulen huutoa. Korede tekee kasvoillaan jotain outoja liikkeitä ja ymmärrän, että meidän pitää alkaa etsiä avainta.
Alamme etsiä avainta kaikkialta. Etsimme kaapeista, sängyn alta ja jopa lattialuukkujen väleistä, mutta avain ei ole missään. Tunnustelen sängyn pohjaa. Kun jatkan tunnustelemista sängyn jalkoihin, tunnen äkkiä jotain kovaa. Se on avain. Kuiskaan liian kovaa: “Korede, löysin avaimen!” “Missä?” hän kysyy. “Tule tänne”, sanon ja viiton Koredea tulemaan luokseni. Hän tulee ja tunnustelee avainta. “Tämä se varmasti on”, hän sanoo ja yrittää ottaa avainta sängyn jalasta, mutta se on liimattu kiinni. “Älä huoli, minulla on idea”, Korede kuiskaa ja menee matkalaukulleen. Hän ottaa matkalaukustaan veitsen. Katson häntä oudosti. “Joo, tämä veitsi on minulla sen takia, että olen ennenkin ollut kinkkisissä tilanteissa. ja aika usein tarvitaan jotain terävää.”
Käännämme sängyn ympäri, jotta saisimme avaimen näkyville. Korede hivuttaa veitsen avaimen alle, ja minä vain katson jännittyneenä. Sitten hän saa avaimen irti. Avain lentää huoneen poikki, mutta saan sen kiinni, ennen kun se osuu lattiaan. Ääntäkään ei pääse. Katsomme huojentuneina toisiamme ja alamme kääntää sänkyä takaisin oikein päin. Sänky kolahtaa seinään kovaa, ja siitä tulee kova ääni. Katsomme toisiamme kauhistuneina ja mietimme varmasti samaa. Paluuta ei ole. Tiedämme jo, että meidät on kuultu, joten ryömimme nopeasti pienestä ovesta ja menemme ikkunalleni.
Korede yrittää avata avaimella ikkunaa. Kuulemme jo askelia, jotka ovat tulossa Koreden huonetta kohti. Korede yrittää avata lukkoa kaikessa paineessa, ja minä hoputan häntä: “Avaa se jo, ei ole niin vaikeaa. Me jäädään kohta kiinni!” Nyt askeleet muuttuvat juoksuaskeleiksi, mutta Korede saa vihdoin lukon auki ja avaa ikkunan. Hänen ovensa avautuu, ja kaksi hoitajaa tulee huoneeseen juosten.
Hyppäämme nopeasti ikkunasta ulos, ennen kuin hoitajat ehtivät luoksemme. Onneksi kerros on ensimmäinen ja laskeutuminen maahan ei satu. Ikkunan vieressä on musta auto, jonka ratin takana on ehkä Koreden ikäinen vieras tyttö. Hän avaa auton ikkunan ja sanoo nopeasti: “Tulkaa sisään ennen kuin he ottavat teidät kiinni!” Hyppäämme ajattelematta sisään takapenkille, ja auto lähtee liikkeelle, ennen kuin olemme laittaneet turvavyöt kiinni. Sitten alan vasta miettiä sitä, miksi ihmeessä menimme tuntemattoman kyytiin. “Oletko varma, että tämä on turvallista? Tuo ihminen on ihan tuntematon meille”, kuiskaan Koredelle, koska en halua, että tyttö kuulee. “Hän on ehkä tuntematon sinulle, mutta ei minulle”, Korede sanoo. Minä katson häntä ihmeissäni. “Hän on siskoni, Ayoola.” Ayoola katsoo meitä auton taustapeilin kautta hymyillen ja alkaa sitten puhumaan.
“Hei Korede ja vieras tyttö!” Äkkiä Korede näyttää siltä, että olisi tajunnut jotain. “Sinä jätit sen kirjeen tyynyni alle”, hän sanoo. “Kyllä, niin jätin”, Ayoola vastaa. “Minulla on ollut kamala olo sen jälkeen, kun jouduit tänne, koska se oli minun syytäni. Päätin auttaa sinut ulos. Tulin mielisairaalaan, pukeuduin siivoojaksi, ja kaikki uskoivat esitykseni. Onnistuin laittamaan avaimen tyynysi alle. Tiesin, mikä oli huoneesi, koska olit jättänyt matkalaukkusi auki, ja siellä oli molemmat lempikirjasi ja vaatteitasi. Tiesin heti epäröimättä, että ne olivat sinun. Sitten laitoin ilmastointilaitteen sisälle pienen kaiuttimen ja kameran, jotta sain huutoäänet kuulumaan. Tiesin, että selvittäisit arvoituksen lopulta. Olen ollut täällä lähellä autossa joka päivä kuukausien ajan lähettämässä puhelimellani ääniä, joita kuulet. Tarkkailin sinua kameran avulla sen vuoksi, etten lähettäisi ääniä silloin kun hoitaja on huoneessa”, Ayoola kertoo. Ayoolan kertomuksen jälkeen Korede esittelee minut siskolleen ja selittää, että minua tarvittiin paon onnistumiseen. Kaikki alkaa loksahtaa paikoilleen.
“Minne olemme menossa?” kysyn. “Poliisiasemalle ja sitten oikeustalolle” Ayoola vastaa. “Menemme selvittämään tämän jutun viimeinkin”, hän jatkaa. “Meillä kaikilla on vielä pitkä matka edessämme. Sinunkin tapauksesi on saanut uuden käänteen.” Toivoni herää. Voisiko olla, että minunkin väärä tuomioni kumotaan?
Kirjoittamisen inspiraationa ollut teos: Oyinkan Braithwaite: Sisareni on sarjamurhaaja, 2018
