maanantai 4. huhtikuuta 2022

Sarvikallion huutava poika ja muita kansantarinoita

9. luokalla äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla perehdytään suulliseen kansanperinteeseen, mm. urbaanistooreihin ja hölmöläissatuihin. 9A-luokan oppilaat innostuivat kirjoittamaan Tuusulanjärven maisemiin sijoittuvia kansantarinoita:

Sarvikallion huutava poika

Eräänä kesäpäivänä 1980-luvun alussa 15-vuotias järvenpääläinen poika nimeltä Kalle lähti aamunkoitteessa Sarvikalliolle uimaan. Kalle pyysi mukaansa parhaan ystävänsä Tuomaksen. Pojat lähtivät kauppaan ostamaan mehua ja karkkia uimareissua varten.

Pojat saapuivat Sarvikalliolle, ja sää oli aurinkoinen ja kesäinen. He hyppivät alemmilta kallioilta ja uivat rannan lähellä. Pojat olivat hyppineet ja uineet koko päivän, ja Kalle sai illan koittaessa uhkarohkean idean mennä Sarvikallion ylimmille kallioille ja hypätä sieltä. Tuomas oli ideaa vastaan, mutta Kalle aikoi silti hypätä. Matkaa kalliolta alas on noin 20 metriä.

Kalle otti kovat vauhdit ja hyppäsi veteen, mutta hypyn aikana tuulenpuuskan takia Kalle menetti kontrollin ja iskeytyi veteen vatsa edellä. Tuomas katsoi koko hypyn ylhäältä ja näki, kuinka Kallen sisäelimet purskahtivat ulos tämän vatsasta Kallesta. Vesi oli verestä punainen, ja Kalle kellui shokissa pinnalla. Tuomas juoksi kallion rinteen alas ja ui Kallen luokse koettaen pelastaa häntä tuloksetta. Hän näki, kuinka Kalle vajosi pohjaan. Tuomaksen uidessa Kallen luokse hän kuuli vielä Kallen veden alta kuuluvat viimeiset tuskan huudot.

Legendan mukaan jos Sarvikalliolla ui tai hyppii kesäloman alussa, voi illalla kuulla Kallen tuskanhuudon veden alla. Huudon voi kuitenkin kuulla vain silloin, kun Kallen henki haluaa varoittaa uimareita jostain.

Kuuma Tuusulanjärvi

Haaveili muuan Matti, että hänellä olisi rahaa lomamatkaan Islannin kuumille lähteille. Oli Matti kuitenkin köyhä. Katsoi ikkunastaan, ja ulkona näkyi kaunis talvisen Suomen Tuusulanjärvi. Menipä hän eräs kaunis päivä sitä katselemaan ja tokaisi itseksensä: “Sainpas älynväläyksen. Tulihan lämmittää asioita. Teenpä sillä järven lämpimämmäksi, jotta pääsen kuumaan lähteeseen. ” Niinpä päätti Matti hakea varastostaan pikkuisen bensakanisterin. Kaatoi kaiken bensan ulos, otti sytyttimen ja tuikkasi tuleen jään.

Jää suli, ja katsoi Matti tyytyväisenä. Laittoi hän kätensä veteen, mutta vain päättääkseen, ettei vesi vielä ollut tarpeeksi kuumaa. Meni sohvallensa makaamaan saadakseen ajan kulumaan järven lämmetessä. Sattuipa Matti kuitenkin nukahtamaan, ja vesi oli hänen nukkuessaan kuumuudeltaan alkanut kiehua. Meni hän herättyään takaisin ulos, otti pois vaatteensa ja astui veteen.

Koko järvi kuitenkin haihtui olemattomiin siinä samassa. Käveli muuan juoppo rantakadulla järven vieressä, ja sattui huomaamaan ällikällä lyödyn, tyhjentyneen järven pohjalla makaavan Matin. Selvästi humalassa sanoi: “Mikäs on, kun noin palaneena siellä makoilet? Ihan selväkö nää olet?” Ei Matti mitään vastannut, makasi vain, kunnes juoppo veti hänet ylös. Hänen kiitettyään ja käännyttyään kotiin kuului vielä: “Elä ny enää sinne kaatuile, luistelu on kuules talvihommaa.” Eipä ymmärtänyt Matti juopon horinoista, eikä oikein enää vuodenajoistakaan.

Ei hän lannistunut, vaan myhäili tajutessaan, että oli saanut kokea Islannin kuumat lähteet ihan ilmaiseksi Tuusulanjärvessä.

“Miks sun on aina pakko olla tollanen ilonpilaaja?”

“Hei, muistuta mua miks meidän piti tulla tän järven rannalle keskellä yötä?”
“Olli kertoi sen kaverin serkun näkevän hirviön, joka nousee järven pinnalle kuunvalolla ja etsii eläviä hukutettavaksi.”
“Siis sun isoveli kertoi sulle että järvessä asuu hirviö? Et voi olla tosissas! Mun mutsi suuttuu, jos se huomaa et me livahdettii ikkunasta ulos sen takia koska sä halusit juosta taikaolennon perässä!”
“Me palataan ennen ku se huomaa, mä haluun vaan nähä sen ite.”
“Siis näkkiäkö me etitään? Etkai sä sellaseen lastentarinaan usko?”
“En mä puhu näkistä, vaan mä puhun siitä olennosta, jonka se kaverin serkku näki. Se sano sen tulevan esiin kuunvalossa”
“Hä?”
“Joo, se sano et sil oli hevosen vartalo ja et jalkojen sijasta sill on kuus kättä, ja et sillä on suomuinen kaula, jonka se venyttää pinnan ylle, että se voi napata saaliin sillä. Sit se ottaa sust kiinni sen terävillä hampailla ja vetää sut rannalle, jolloin se hukuttaa sut sen käsien avulla.”
“Täh?”
“Mitä häh?”
“Siis järvellä on kuuskätinen käärmehevonen, joka löytää kaiken elävän lähistöllä ja hukutta ne? Ja vaan sun isoveljen kaverin serkku on nähny sen ja selvis vielä elossa? Tiedätsä kuinka hullulta kuulostat?”
“Miks sun on aina pakko olla tollanen ilonpilaaja?”
“Mä en oo ilonpilaaja, vaan mä ajattelen realistisesti! Mitä jos jommallekummalle tapahtuu jotain, eikä me voida mennä pyytää keneltäkään apua? Mitä jos joku random hyökkää kimppuun ja tappaa meidät? Mul on oikeita pelkojä, mä en elä missään fantasiamaailmassa!”
“Kurkataan edes! Me tultiin jo näin pitkälle, ei oo syytä kääntyy takas.”
“No fine, mut jos siel ei oo mitään oot mulle Remix-pussin velkaa.”
“Nähääs sit perillä.”
“Joopa joo.”


Sävellysyö

Suuren taiteilijan kuolemasta oli kulunut viisitoista vuotta. Koko Järvenpään kaupunki juhli Jean Sibeliuksen, Suomen suurimman säveltäjän, elämää ja tuotoksia. Pidot ulottuivat Tuusulanjärven molemmille puolille, ja monet kaupunkilaiset ottivat niihin osaa. Tervanokan rannassa oli uintimahdollisuus, ja Vanhankylänniemen puistot olivat niin täynnä ihmisvilinästä, ettei seuruettaan erottanut, ellei ollut kirahvin matkassa.

13-vuotias taiteilija(nalku)tyttö vietti kesäpäiväänsä Ainolan liepeillä. Tyttö oli kovin taiteellinen, ja hän rakasti viulun- ja sellonsoittoa. Hän vietti kesäiltojaan laulellen ja säveltäen sekä maalaten tunteitansa paperin ohella myös musiikin avulla. Hän oli aina halunnut tavata suurimman idolinsa, Jean Sibeliuksen, mutta tämä oli kuollut ennen kuin tyttö oli edes syntynyt. Hänen äitinsä oli kertonut työskennelleensä Ainolassa kotipiikana ennen kaksospoikiensa syntymää.

Mäntyjen katveessa lekotellessaan tyttö kuuli tutun sävelmän. Katsettaan nostaessaan hän huomasi pienen satakielen livertämässä koivunoksalla. Tyttö alkoi seurata lintua, ja koko ajan sävelmä vahvistui. Pian, juostuaan sata metriä Ainolan pihasta, tyttö huomasi tumman hahmon. Hahmo oli kookas mies, jolla oli pelkkää mustaa päällä. Hänellä oli myös silinterihattu ja kävelykeppi. Voisiko se olla?

Tyttö muisti alitajuntaisesti äitinsä laulelleen Sibeliuksen sinfonioita joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Hän katseli miehen paperinippuja ja ahdistunutta maanpoljentaa.

”Perkele!” mies viskasi paperinippunsa maahan ja polkaisi päälle. Sitten hän sytytti piippunsa, istui kivelle ja alkoi puhua lintuselle.

”Anteeksi”, tyttö rykäisi ja astui koivun takaa esiin. ”Mitä te teette?” Mies katsoi tyttöä hämmästyneenä ja hymähti sitten: ”Yritin tässä säveltää, mutta tuo pikku pirulainen vain muistuttaa minua epäonnistumisistani!” ”Oletteko te Jean Sibelius?” tyttö kysyi epäuskoisena. ”Olenpa hyvinkin, mutta kukas sinä olet?” ystävällisten kasvojen taivaansiniset silmät tuijottivat tyttöä uteliaina.

”Sävellättekö te... kahdeksatta sinfoniaa? Äitini oli piikana ja muistaa sävellyksenne perin pohjin. Hän laulaa niitä minulle iltaisin. Kuulin, että heititte kahdeksannen sinfonianne takkatuleen, sillä ette koskaan olleet tyytyväisiä lopputulokseen”, tyttö vastasi tietävän näköisenä. ”Osaatko säveltää?” Sibelius kysyi. ”Osaan”, vastaus kuului kuin tykin suusta.

Sibelius istutti nuoren tytön viereensä sammaleiselle kivelle, tarjosi piippua ja sitten kertoi elämäntarinansa. Sitten he ottivat viulunsa ja aloittivat urakan, joka kesti läpi yön. He sävelsivät säveltämistään lintujen säestäessä, ja toki välillä söivät voileipiä. Keskiyön tunteina he saivat Sibeliuksen kahdeksannen sinfonian valmiiksi. Sibelius kehotti tyttöä menemään kotiin ja kiitti siitä, että sai viimein elämäntyönsä valmiiksi ja pääsi nukkumaan ilman häiriötekijöitä.

Aamulla tyttö löysi sävellyspaperit vierestään. Hän vei ne Ainolan metsään, sinne, missä he olivat olleet yhdessä. Hän jätti paperit kivelle. Sitten hän kääntyi ja meni takaisin kotiin. Kahdeksannesta sinfoniasta ei sen koommin kuultu, mutta huhutaan, että tyttö ja Sibelius soittavat sitä taiteilijan syntymäpäivänä samaisessa metsässä.


Kirjoittajina 9A-luokan oppilaita

Taiteidenvälinen opetus: Ruokaa!-näyttely 8.10.-8.11.2024

Ruokaan liittyy monenlaisia muistoja. Ruokaa tarjotaan tärkeissä tilaisuuksissa, lohdutukseksi ja kun on aihetta juhlaan.  Ruokaa ja elämää...