Mies, joka rakasti lunta
Ensilumi oli tullut Järvenpäähän, laitoin kengät jalkaan ja juoksin pihalleni vaimoni kanssa. Ihailimme ihanaa lumisadetta koko illan, teki mieli vain hypätä lumeen ja pyöriä siellä, mutta olin jo liian vanha sellaiseen. Lumisateisena aamuna kävin aamulenkillä rantapuistossa, kuten normaalisti. Rantapuistossa oli aivan hiljaista, jänikset vain hyppivät tiellä ja linnut vain visersivät. Yön aikana oli satanut lisää lunta ja Tuusulanjärvi oli jo ihan umpijäässä. Sää oli kylmä ja aurinkoinen, joten päätin käydä pilkkimässä ystäväni Sepon kanssa, olemme olleet ystäviä jo kohta 30vuotta, olemme olleet todella läheisiä ylä- asteelta lähtien. Hänkin rakastaa talvea, ja käymme joka vuosi yhdessä hiihtämässä ja pilkkimässä. Hän saa oloni tuntemaan vielä nuoreksi mieheksi.
Olimme pilkkimässä monta tuntia, saimme pari haukea ja menimme minun luokseni tekemään kalat illaksi. Vaimoni oli tehnyt kunnon illallisruuat, joten pyysimme Sepon perheenkin syömään luoksemme, täyteläisen illallisen jälkeen kävin Sepon kanssa vielä hiihtämässä Tuusulanjärvelle.
Talvinen päivä Tuusulanjärvellä
On joulukuun 20 päivä. Lähdin kävelemään Tuusulanjärveä kohti. Lunta satoi hiljalleen, kun saavuin järvelle. Katsoin muita ihmisiä, jotkut kävelivät kiireesti pois pakkasta pakoon, toiset istuivat hiljaa, kun taas osa oli vain ulkoiluttamassa lemmikkejään, mutta minä vain ihailin järveä ja mietin mitä veden alla tapahtuu tai liikkuu. Hetken katsoin järvellä luistelemassa tai hiihtämässä olevia ihmisiä. Sitten aivan yhtäkkiä olin yksin, ketään ei näkynyt eikä kuulunut, luistelijat olivat kadonneet niin kuin hiihtäjätkin. Katsoin kelloa puhelimestani, kello oli paljon. Huomasin, että minulla oli nälkä, päätin kävellä vielä hetken.
Saavuin uimarannan lähelle, siellä oli pieni lapsi, ehkä noin viisivuotias. Kävelin lapsen luokse, lapsi itki ja huusi äitiään. Kysyin mikä lapsella on, lapsi vastasi, ettei tiedä missä hänen äitinsä on. Ojensin käteni lapselle ja sanoin “lähdetään etsimään äitiä, minä autan”. Lähdin taluttamaan lasta järven ympäri, vuoroin jäällä, vuoroin maalaa. Lunta oli ruvennut satamaan kovempaa. Olimme kävelleet jo puoli tuntia, mutta jatkoimme etsimistä.
Lapsi on väsynyt kävelemisestä, lapsi ei jaksa enää kävellä, joten otan sen syliin. Kuulin kaukaa järveltä huutoa, joten lähdin kävelemään huutoa kohti. Kello oli jo kolme iltapäivällä ja lapsi oli nukahtanut, Huutaja oli nainen, nainen oli kalpea ja itki huutaessaan jonkun nimeä, kiiruhdin naisen luokse. Nainen näki minut ja lapsen, huoli katosi naisen kasvoilta ja hän lähti hölkkäämään meitä kohti. Nainen otti lapsen syliinsä ja kiitteli minua, juttelimme hetken ja sitten tajusin, että kello on paljon ja lähdin kävelemään kotiin. Lumisade oli lakannut. Kotona tein kuumaa kaakaota.
Kirjoittajina 7B- ja 7C-luokan oppilaita, kuvittajina 2. luokkien oppilaita
