Romantiikkaa ja realismia Järvenpäästä: realismi
Järvenpää 70 -MOK-viikolla 9. -luokkalaiset kirjoittivat äikän tunneilla tyylipiirteiltään romanttisia ja realistisia novelleja, jotka sijoittuvat omaan kotikaupunkiin. Tässä muutama realistinen novelli:
Tylsä ja tuttu
Kesäloma alkaa, tai no, mikä on kesä, kun vettä sataa kaatamalla samalla kun kävelen kotiin todistus kädessä. Avaan kotioven ja äiti ja isä ovat intopiukeina odottamassa todistustani. “Mitkäs nää kutoset täällä on Ronja?” isä vaikuttaa hieman vihaiselta. “No sinne ne nyt vaan tuli” tiuskaisen ja menen huoneeseeni ja avaan tiktok-sovelluksen.
Pari tuntia hurahtaa nopeasti puhelimen ääressä. Pian ystäväni Emma laittaa ryhmächatissa viestiä, jos voitaisiin hengailla tänään. Vastaan viestiin myöntävästi ja päätän laittaa verkkarit ja hupparin päälleni. “Iskä voiks heittää mut prismalle?” kysyn ja pian lähdemme ajelemaan keskustaan päin meidän viininpunaisella Opelilla. “Tuu sit ysiks kotiin” isä sanoo ja lähtee pois.
Silja ja Emma odottavat minua prisman leikkipaikan kohdalla. “Mitä me ostetaan?” Emma kysyy virnuillen. “Mulle käy mikä vaan” vastaan. “Otetaaks smoothiet tost Jungle Juice baarist? Kesän kunniaks.” Silja innostuu. Minä ja Emma nyökkäämme ja menemme katsomaan maku vaihtoehtoja. “Tsiisus, onpa kallista. Ei mun kukkarosta löydy noin paljon rahaa.” Emma tutkii kukkaroaan. “Aina mä sponaan sulle!” Silja tiuskasee ja ottaa lompakostaa kahden euron kolikon antaen sen Emmalle. Katson vain vierestä tylsistyneenä ja päätän tilata mansikkabanaani smoothien. Tytöt ottavat saman.
Sade alkaa olla loppunut, mutta tummat pilvet näkyvät silti horisontissa, emmekä silti pääse istumaan, sillä kaikki istuin paikat ovat märkiä. Lokit kirkuvat täyttä kurkkua ja me kolme ryystämme smoothieitamme. “Ois voinu ostaa vaan jätskii, ois päässy paljon halvemmalla.” aloitan keskustelun. “No jep, ei tää oo ees nii hyvää mitä kaikki sanoo.” Emma sanoo samalla tutkien smoothieta. “Kattokaa tuol noit kaikkii on.” Silja osoittaa Tervanokan uimarannalle. Minä vain hymähdän ja nousen seisomaan. “Tää on tylsää, meen himaa.” pyöräytän silmiäni ja tytöt sanovat minulle heippa ja jäävät vielä kävelemään ympäri rantapuistoa.
Kotona päätän jatkaa vain Netflix-sarjojen katsomista, kissaa silitellen. Iltapalaksi otan vain Fazerin ruispuikulan ja siihen kurkkuviipaleita päälle. Juomaksi pääsee tuttu ja tylsä kylmä kaakao.
Harmaa kaupunki
Ränsistynyt Niken kenkä potkaisee kiven lohkaretta kerta toisensa jälkeen eteenpäin. Paavo Pesonen, 24-vuotias S-marketin myyjä kävelee rantapuiston hiekkatietä pitkin turhautuneen näköisenä. Mies katselee väsyneillä silmillään juuri kaupunkiin muuttanutta onnellista perhettä viettämässä ulkona aikaa. Hänen käy sääliksi jokaista sielua, joka on edes vieraillut Järvenpäässä. Surkein kaupunki maailmassa, joka näyttää vuosi vuodelta harmaammalta.
Paavokin kuului joskus siihen onnelliseen perheeseen, joka muutti muka ihanaan ja suloiseen kaupunkiin. Lapsena se olikin niin isoja upea paikka. Vanhempana hän alkoi kiinnittämään enemmän huomiota rumiin kerrostaloihin, tylyihin ihmisiin, pieneen keskustaan, joka ei edes ole keskusta. Pelkkä kolkko kävelykatu, joka päättyy Prismaan eli toisin sanoen energiajuomaa litkittävien nuorien hengailupaikkaan. Kun yli puolet eletystä elämästä katselee niitä samoja rumia maisemia, alkaa tulla hulluksi.
Pari vuotta sitten nuoren miehen äiti oli potkinut Paavon ulos, kun ei jaksanut enää katsella hänen typerää ja laiskaa touhua. Yläasteella Pesosella todettiin keskivaikea masennus, jonka takia koulu meni hänellä suorastaan päin helvettiä. Hän tarkoituksensa olisi ollut paeta ankeita kotikulmia Helsinkiin lukioon, mutta keskiarvo riitti juuri ja juuri putkialalle Tuusulaan. Sen suoritettua hän tuhlasi parin vuoden aikana kaikki säästöt alkoholiin, nuuskan, tupakkaan ja tietokonepeleihin, jotka olivat lähes ainoa asia, mistä Paavo enää nautti.
Kun eräänä yönä Paavo ei ollutkaan tullut iltaisilta sekoiluiltaan takaisin kotiin, hänen äitinsä huolestui toden teolla. Penkoi täristen ja itkien pojan huoneen laatikot läpi etsiessään jäähyväskirjettä tai ahdistuskohtauksien vallassa täytettyä päiväkirjaa. Nainen parka soitti, terveyskeskukset ja sairaalat läpi, kun oli lähes varma poikansa yrittäneen päättää oman elämänsä. Selvisikin, että tuo saastainen lurjus oli ollut putkassa ryöstettyään vanhan mummon Jampassa. Siihen loppui kotisohvalla loikoilu ja mies joutui muuttamaan omaan kotiin sekä hakemaan töitä.
Nyt Paavo elää halvassa yksiössä, minkä lattia on yleensä mikropizza pakkauksien ja kalja- sekä limutölkkien peitossa. Asunnossa on yksi vaivainen huonekalu. Se sama likainen, rikkinäinen, musta sohva, jossa hän on suorastaan elänyt koko elämänsä. Siinä hän nukkuu, syö, pelaa, istuu, leikkaa hiukset kerran puolessa vuodessa, liottaa ämpärissä likaisia sukkia ja soittelee äidilleen tai kelaan rahan toivossa. Asunnossa haisee pahemmalle kuin vauvan vaipassa. Tulevaisuus alkaa näyttää toivottamalta, mutta Paavo uskottelee itselleen voittavansa lotossa jonain päivänä, jolloin hänen elämänsä alkaisi. Todellisuudessa hän on liian kujalla elämästä, ettei edes muista koskaan tarkastaa numeroita ajallaan.
Arkea
Viimeinenkin virtuaalinen vihollinen oli juuri saamassa kyytiä, kunnes tietokoneen ruutu muuttui mustaksi. Make pomppasi pelituoliltaan epäusko silmissään. Hän riuhtaisi Bluetooth-kuulokkeet päästään ja käänsi päänsä huoneen ovelle, missä hänen äitinsä seisoi, tietokoneen virtajohto kädessä. Make oli juuri aikeissa sanoa jotakin, mutta äiti puhui ensin:
-Koulusi alkaa vartin päästä, sun pitäis olla jo matkalla, hän totesi pettynyt ilme kasvoillaan ennen kuin lähti huoneesta.
Make huokaisi. Ei hän kouluun halunnut, mutta vaihtoehtojakaan ei ole, ellei halua käydä yhdeksättä luokkaa uudestaan ensi vuonna. Niinpä hän pakkasi reppunsa ripeästi, sujautti kännykän taskuunsa ja meni eteiseen kenkiä ja takkia pukemaan. Ovesta hämärään rappukäytävään, neljät portaat alas ja ovesta ulos.
Maken astuessa ulkoilmaan kova tuulenpuuska otti hänet vastaan. Päästyään taloyhtiön pihamaalta pois, auton moottorien ääni koveni. Oltiinhan sentään keskellä kaupunkia. Make kaivoi kuulokkeet takkinsa taskusta ja liitti ne puhelimeensa. Musiikkia kuunnellen on paljon mukavampi kävellä.
Vastaan tuli lenkkiasuinen nainen pienen chihuahuansa kanssa. Asuu luultavasti lähellä, kun näen hänet niin usein, Make mietti. Kävelytien vieressä kasvaa rivi kaupungin istuttamia puita, joiden jäljellä olevat lehdet ovat jo ruskeita talven tulon merkiksi. Suurin osa niistä oli pudonnut jo maahan. Syksyn kirkas ruskokin on poissa. Loppusyksy on vuoden ankeinta aikaa; päivät lyhenevät, sataa vettä ja aurinkokaan ei paista enää.
Maken saapuessa kouluun, pihalla ei näkynyt ainuttakaan oppilasta. Hän vilkaisi kelloaan. Viittä yli, ei paha, hän ajatteli. Hän lampsi viimeiset askeleet pääovelle, avasi sen ja päästi itsensä sisälle. Siivooja työnsi kärryään käytävän toisessa päässä, muuten ei näkynyt ketään. Make potki kenkänsä naulakon juureen ja lähti etsimään oikeaa luokkahuonetta. Lukujärjestyksen mukaan olisi matematiikkaa. Make vihaa matematiikan opettajaa. Hän on vanha, harmaahiuksinen, kurttuinen rouva, jolla on mäkättävä ääni. Hänen pitäisi jäädä jo eläkkeelle. Sitä paitsi mikä järki matematiikkaa on edes opiskella, kun laskin on keksitty? Make miettii tympääntyneenä samalla, kun koputtaa luokan oveen ja odottaa, että joku päästää hänet sisälle.
Oven avaa luokan priimus, Tatu, joka on hyvä kaikessa. Hänen keskiarvonsa on varmaan täysi kymppi ja minun yltää juuri ja juuri kuutoseen, Make ajattelee kateellisena. Ei se vain ole reilua, että toinen osaa kaiken ja joku jää ilman mitään taitoa.
-Anteeksi, että olen myöhässä, Make huikkaa opettajalle ennen kuin tämä ehtii valittaa taas siitä, kuinka kellään ei ole käytöstapoja ja miten ennen kaikki oli paremmin. Luokassa oli aikamoinen hälinä. Opettajakin mäkätti, vaikka kuinka hiljaisuudesta, mutta eihän kukaan kuunnellut. Make lysähtää alas vapaalle pulpetille ja kaivaa kirjansa esiin. Mitähän hemmettiä tämäkin on? Pythagoraan lauseke? Ikinä kuullutkaan, Make tuskailee mielessään yrittäen keskittyä tehtävänannon lukemiseen.
Koulun vihdoin loputtua Make suuntaa taas samaa reittiä kotiin. Koulussa ei tapahtunut yhtään mitään. Läksyjä vain kasaantui hirveästi. Make toivoo, ettei hänen isänsä ole vielä ehtinyt kotiin Espanjasta, sillä hän ei jaksa taas saada huutoja siitä, kuinka toissapäiväisestä ruotsin kokeesta tuli hylätty. Ei hän siitä ylpeä ole, mutta ruotsi vain on hankalaa hänelle. Maken isä on lentoyhtiössä töissä stuerttina, joten hän matkustelee ja on paljon poissa kotoa. Isällä on suuret odotukset pojastaan, joten hän aina pettyy Maken tuodessa kotiin kokeita, joiden arvosana alkaa aina numerolla neljä tai viisi. Ei se Maken syy ole, että hänellä on luku- ja keskittymisvaikeuksia.
*
Ailin jalkoja särki. Iäkäs leski ei ollut kävellyt muutamaa kilometriä enempää vuosiin. Viikoittainen kauppareissu ja haudoilla käynti riitti hänelle liikunnaksi. Kyseisenä kesäpäivänä rouva oli kuitenkin päättänyt haastaa itsensä kävelemällä kaupunkinsa kauniin puiston halki. Paikan, jossa Aili ei ollut vieraillut ystävänsä kuoleman jälkeen.
Monet haaveilevat pitkästä elämästä mukavine eläkepäivineen. Kaikille vanheneminen ei kuitenkaan tuonut tavoiteltua seesteistä onnellisuutta, Aili oli yksi heistä. Naisen elämä oli ollut täynnä ylä- ja alamäkiä. Ollessaan 16-vuotias oli maanviljelijän tytär joutunut naimaan viereisen kylän muutamaa vuotta vanhemman herran. Nuoren naisen suunnitelmissa oli ollut hakea Helsinkiin kouluun, aloittaa elämä itsevarmana uranaisena. Kesällä muutamia viikkoja ennen omille muuttoa, hän kuitenkin alkoi voida pahoin. Salaisen lääkärikäynnin jälkeen selvisi, että Aili oli tullut raskaaksi. Ohikiitävässä hetkessä kaikki unelmat murenivat ja hääkellot alkoivat soida. Ailin isän sanoja lainaten: “Tähän perheeseen ei äpäriä synny”. Elämä todella piti nuorta naista pilkkanaan, liitto ei tuonut mukanaan edes luvattua lasta, vaan keskenmenon.
Aviomiehensä töiden perässä Aili päätyi lähemmäs unelmiensa kaupunkia ja sai jopa töitä pienestä alakerran putiikista. Vaikkei tilanne vastannut naisen unelmia, oli hän hetken jopa onnellinen, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Vuosien saatossa miehen pullon korkki alkoi löystyä, eikä jälkikasvun sarallakaan ollut onnea. Lopulta Ailin elämä koostui alkoholisoituneen miehen hoivaamisesta ja pitkistä työpäivistä, olihan jonkun tuotava leipää pöytään.
Siinä Aili nyt istui, yksin puisella puistonpenkillä. Mies oli kuollut vuosia sitten alkoholin käyttöönsä. Vaikkei leski koskaan miestään kunnolla rakastanut ja tuosta huolenpitokin, oli tuottanut pelkää päänvaivaa, kaipasi hän silti miestään. Ainakin silloin hänellä oli ollut seuraa ja tekemistä päivisin. Nyt rouva sai viettää päivänsä yksin pieniä eläkeitään laskeskellen.
Aurinko lämmitti mukavasti Ailin kasvoja lempeän kesätuulen puhaltaessa. Vaikka jalat tulivatkin kipeiksi, oli ulkoilman tuoma vapaus sen arvoista. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän vieraillut samaisella paikalla viikottani mukavan naapurinrouvan kanssa katselemassa lintuja ja nauttimassa ulkoilmasta. Silloin elämä vielä paistoi hänelle himmeillä säteillään. Nyt yksinäisyyden tuoma tyhjiö oli vienyt kaiken mukanaan.
Aili kierteli puistoa katseellaan, oli aamupäivä, joten suurin osa ulkoilijoista koostui aamukävelylle lähteneistä pariskunnista ja univelkaisista perheenäideistä huutavien taaperoidensa kanssa. Tavattomampaa oli ruohikolla makoileva nuoripari, yleensä parikymppisiä näki lauantaisin ulkona vasta iltapäivänpuolella. Pariskunnan ympärillä leijuvasta jännitteestä saattoi päätellä kyseessä olevan ensimmäiset tai toiset treffit. Vanhemmilla pariskunnilla ei löytynyt enää samanlaista alkuhuumaa. Aili tunsi suurta kateutta, mutta myös onnellisuutta heitä kohtaan. Ehkä he saisivat elää elämän, josta hän oli nuorena unelmoinut. Oikeita tunteita ja vapaus päättä omasta elämästään. Ehkä kaikkien ei tarvinnut kohdata samanlaista loppua kuin hän.
Paremman päivän toivossa
Nainen kävelee hyisessä vesisateessa lähimmän bussipysäkin suojaan. Naisella ei ole kunnollisia ulkovaatteita. Pysäkin edestä ajaa autoja tiuhaa tahtia. Kaikilla näyttää olevan kiire. Yksi autoista ajaa pysäkin edessä olevasta vesilätäköstä ja nainen kastuu. Nainen on kuitenkin tottunut siihen. Pysäkille tulee pian nuori mies. Hän jää pysäkin katoksen ulkopuolelle ja nainen tajuaa miehen välttelevän häntä. Nainen nousee penkiltä, vetää hupun päähän ja lähtee takaisin kävelemään sateeseen.
Naisen käveltyä jonkun matkaa, häntä vastaan tulee kauppa. Nainen päättää alkaa kerjäämään rahaa, jotta saisi jotain syötävää. Hän ottaa roskiksen päältä likaisen kupin ja kaataa pohjalta vedet pois. Nainen istuu alas ja tarjoaa tyhjää kuppia jokaiselle ohikulkijalle. Ihmiset alkavat välttelemään häntä, mutta muutamat heittävät kuppiin pari kolikkoa. Nainen istui monta tuntia sateessa kerjäämässä ja sai tarpeeksi rahaa ruokaan. Hän meni viereiseen kauppaan ja osti pullon vettä ja leipää. Kaupan asiakkaat katsoivat naista oudoksuvasti, mutta hän ei välittänyt. Jopa kassalla häntä katsottiin epäileväisesti, kun hänellä ei olisi ollut rahaa. Nainen sai maksettua ostoksensa ja hymyili nähdessään myyjän ilmeen. Sillä hetkellä nainen muisti miltä tuntui olla onnellinen. Asua lämpimässä talossa, syödä riittävästi ruokaa ja pukeutua kunnollisiin vaatteisiin. Se hetki oli kuitenkin lyhyt ja hän marssi kaupasta takaisin vesisateeseen. Sade oli laantunut ja kaupungissa tuoksui raikkaalle, vaikka auton pakokaasut pistivätkin nenään raikkauden ohella.
Nainen käveli tuttua tietä pitkin ränsistyneen näköistä rakennusta päin. Rakennus oli vanha puinen pieni mökki, jossa nainen majaili. Mökissä oli useasti muitakin kenellä ei ollut paikkaa, minne mennä. Nainen meni mökin ovesta sisään ja huomasi siellä nukkuvan häntä nuoremman pojan. Poika heräsi, kun nainen laittoi oven kiinni. Hän säikähti hieman naista. Nainen käveli pojan luokse ja tarjosi hänelle leipää, jonka oli ostanut. Ensin poika pudisteli päätään, mutta nainen sanoi, että hänen pitää syödä. Nainen kävi pojan viereen istumaan ja tarjosi leipää uudelleen. Poika otti palan leivästä ja kiitti naista. Mökissä oli tunkkaista ja melko hämärää, mutta se suojasi hyvin tuulelta ja sateelta.
Yön tultua mökkiin oli tullut lisäksi kaksi muuta henkilöä, joilla oli mukanaan alkoholia. Nainen oli alkusi kieltäytynyt, kun he olivat tarjonneet yhtä pulloista hänelle. Naisella oli kuitenkin jano ja nälkä. Olo oli kurja ja hän mietti, auttaisiko alkoholi ongelmaan. Hän katsoi poikaa, joka nukkui rauhallisesti pienestä melusta huolimatta. Nainen päätti nousta ylös ja liittyä kahden muun henkilön seuraan. Tällä kertaa nainen ei kieltäytynyt, kun he tarjosivat hänelle yhtä pulloa. Nainen tarttui pulloon ja joi siitä ison kulauksen. Se maistui kitkerälle, mutta se auttoi janoon. Nainen jatkoi juomista melko myöhään kahden uuden toverinsa kanssa ja lopulta kaikki murheet oli unohdettu. Kun pullot olivat tyhjät, he kävivät nukkumaan. Nainen nukahti toivoen huomisesta parempaa päivää.
*
On taas tumma sekä pimeä aamu Järvenpäässä. Ihmiset heräävät taas tähän epätoivoisen näköiseen betoniviidakkoon. On sääli nähdä se, että ihmiset joutuvat joka aamu heräämään tähän surkeaan näkyyn. Kadut ovat jatkuvasti täynnä työmaita, eivätkä ihmiset pääse liikkumaan jalan, taikka autolla. Ylipäätänsä joka puolelle vain rakennetaan lisää ja lisää kerrostaloja ja muita rakennuksia. Kaikki vanha ja tuttu puretaan pois ja tilalle tulee vain taloja. Ihmisten alakuloisuuden voi selittää vain katsomalla Järvenpäätä.
Järvenpään ilmassa pystyy haistamaan työmaat ja rakennukset. Kaikki pienetkin luontokohdat ajetaan alas, vain siksi että saataisiin lisää asukkaita tähän surkeaan läävään, jota Järvenpääksikin kutsutaan. Kaduillakin kun kulkee ja näet perusihmisen, näet, kuinka hän katsoo vain pää alaspäin maata eikä nosta katsettaan maasta, ellei ole pakko. Ihmisistä aistii masentuneisuuden ja tylsistyneisyyden pelkistynyttä arkea kohti. Ihmisillä ei ole hyvä olla täällä Järvenpäässä.
Ihmisistä huomaa siis täällä helposti ilon puutteen, se paistaa lävitse. Ongelmana on se, että rakennetaan vain taloja, ei mitään paikkoja, joissa voisi viettää aikaa. Täällä on vain kaikki vanhat paikat, jotka ovat jo liian tuttuja, sekä tylsiä. Tarvitaan lisää ajanvietettä Järvenpäähän. Monotoniselle arjelle pitää saada loppu. Jokainen järvenpääläinen kaipaa jotain uutta. Kalman hajuiselle Järvenpäälle on myös yleistä huonot ajotiet, joita olevinaan jatkuvasti korjataan, mutta todellisuudessa ne ovat aivan yhtä huonossa kunnossa, kun alkutekijöissä.
Turhautumisen tunne
Seela tykkäsi opiskelusta, mutta se ei ollut hänelle vaivatonta. Hän kärsi traumaperäisestä sterssihäiriöstä, jonka vuoksi hänen opiskelunsa oli hidasta ja välillä aika haastavaa. Seela ei yrityksistä ja avusta huolimatta saanut tuntien aikana tehtyä juuri mitää, joten melkein kaikki tehtävät jäivät kotitehtävien lisäksi vapaa-ajalle.
Koulupäivän jälkeen hän meni kaupungin kirjastoon, punatiiliseen rakennukseen aivan rautatieaseman takana ja taidemuseota vastapäätä.
Kirjastossa tehtäviään jo monta tuntia tehtyään puolikuun muotoisen pöydän ääressä, alkoi päässä tuntua tuskalliselta ja turhautuminen oli suuri. Stressihäiriö oli iskenyt. Seela yritti kovasti saattaa tehtävänsä päätökseen, mutta turhaan. Osaamattomuuden tunne pääsi valloilleen ja muutama kyynel pääsi vierähtämään kuiville poskille. Monta itkua hän oli itkenyt tehtäviensä vuoksi, mutta tämä kerta oli pahin, vaikkei vuolain. Hän painoi päänsä käsiinsä.
Kirjasto täti huomasi Seelan turhautumisen ja myötätuntoisesti taputti häntä olalle.
Täältä loppuu ilma!
Perheeni on ostanut kivalta vaikuttavalta Rantakallion alueelta talon kaupungista nimeltä Järvenpää. En tiedä vielä paljon Järvenpäästä, mutta pidän siitä, että se on järven vieressä ja sieltä on helppo lähteä luontoon seikkailemaan. Olen myös kuullut, että siellä on hyviä harrastusmahdollisuuksia, kuten shakkikerho ja bofferiporukka, mikä kuulostaa mahtavalta, sillä harrastaminen ja luonto ovat minulle tärkeitä asioita.
Asuin aikaisemmin Raahessa, mutta kun perheeseen syntyi kesällä vauva, alkoi kerrostaloasunto tuntua turhan ahtaalta. Siitä johtuen alkoi isäni suunnitella muuttoa haikein mielin. Se tuntui hänestä vaikealta. koska Raahe on ollut hänelle rakas kaupunki jo lapsuudesta asti. Toiseksi hän halusi, että pääsisin parempaan lukioon kuin Raahen lukio. Hän päätyi Järvenpäähän, koska se oli riittävän pikkukaupunkimainen, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä Helsinkiä ja sen tarjoamia työmahdollisuuksia.
Talo on viisihuoneinen omakotitalo ja se sijaitsee parin sadan metrin päässä Tuusulan järvestä. Siinä on juuri riittävästi huoneita, koska perheeseeni kuuluu viisi jäsentä: minä, pikkusisko, pikkuveli, isä ja äitipuoli. Talossa on kaksi kerrosta, joista ylempi on isojen lapsien kerros ja alempi vanhempien ja vauvan kerros. Talo on puutalo ja merensininen ulkoa, valkoisenkeltainen sisältä.
Muutaman viikon kuluttua alkaa kuitenkin keskuudessamme herätä epäilys talon todellisesta kunnosta. Meillä kaikilla on ollut yllättävän paljon päänsärkyä, ja äitipuolellani oli jopa vuotanut nenästä mustaa räkää. Muistan isäni kertoneen tarinoita Lauri-sedästä, joka työskenteli vähän aikaa Raahen Rautaruukilla. Hänelläkin oli tullut mustaa räkää, mikä johtui ruukin saasteista. Se saa minut kyseenalaistamaan talomme sisäilman todellisen laadun. Lisäksi minun on ollut vaikea päästä ylös sängystä aamuisin, mikä on minulle epätavallista.
Isäni ei aikaile, vaan sanoo ottavansa heti yhteyttä Järvenpään parhaaseen kuntotarkastajaan, joka lupaa tulla käymään mahdollisimman pian. En kuule koko puhelinkeskustelua, mutta yksi sana sieltä pistää esiin, nimittäin homekoira. Siinä vaiheessa olen jo ihan varma, että talossa on hometta. En kestänyt enempää hajua vaan päätin tehdä pienen kävelyretken ulkona.
Lähden kävelemään Tuusulanjärven rantamia seuraillen etelään päin ihastellen luonnon kauneutta. on elokuu ja koulu on juuri alkanut, mutta loppukesän lämpö tuntuu vielä. Toivon, että meidän ei ole pakko muuttaa pois Järvenpäästä, sillä luonto täällä on kieltämättä kaunista.
Isäni toivoo, että kaupan saisi purettua, joten hän ottaa yhteyttä myös kiinteistövälittäjään. Välittäjä osoittautuu lurjukseksi, sillä hän ei ollut tuntevinaan mitään hajua talossamme eikä välittänyt perheen oireista. ”Eihän täällä mitään hajua ole ja kyllä päänsärkyä voi olla kenellä vaan.”, toteaa välittäjä kylmästi. ”Mutta entä musta räkä, sitä nyt tuskin voi tulla keneltä vaan.”, perustelee isä ihmeissään välittäjän asenteesta. ”No ei, mutta menköön vaikka lääkäriin, ei se tämän talon syytä ainakaan ole. Hyvästi, ja kaupan purusta on sitten turha haaveilla.”
Onneksi kuntotarkastaja tulee tänään homekoiransa kanssa tutkimaan taloa. Hän on kokenut nainen, joka on ollut monta kertaa oikeudessa asunnon ostajan puolella myyjää vastaan. Koira on labradorinnoutaja, joka nuuskii ympärilleen. Tarkastaja ja isä menevät juttelemaan keittiöön talosta. Kuntotarkastaja aloittaa heti laajan esitelmän siitä, kuinka tällaiset puutalot olivat varsinaisia homepommeja ja suorastaan yhteiskunnallinen ongelma.
Kuulen kiinteistönvälittäjän sanovan isälle: ”Lähes kaikki tämänkaltaiset talot on rakennettu niin, että home pääsee jossain vaiheessa yllättämään ostajan. Epäilen, että myyjä ja kiinteistövälittäjä hyvin tiesivät homeesta ja halusivat vain saada talon myytyä.” ”Mutta katsotaanpa nyt, mistä Reima löytää hometta” ”puskii!”, käskee kuntotarkastaja koiraa. Reima lähtee kävelemään eteenpäin ja pysähtyy olohuoneen nurkkaan. Koira kumartuu alaspäin ja jää nuuhkimaan lattianrajaa. Tarkastaja menee perästä ja nuuhkaisee myös. Vallitsee täydellinen hiljaisuus, kun nainen henkeä haukkoen varmistaa asian:” Täällä on hometta.”
Kaksi päivää tämän musertavan uutisen jälkeen päättää isä kutsua oman isänsä Ilpon apuun. Hän on aikoinaan toiminut laamannina Raahessa ja on taitava lakimies. Kuntotarkastaja ja Ilpo yhdistävät voimansa ja tähtäävät kaupan purkuun ja korvauksiin.
Tarkastajan ja Ilpon päähyökkäysideana on, että myyjän pitäisi periaatteessa vastata asunnon vioista. Molemmat epäilevät myyjän tienneen homeesta, jolloin kyseessä olisi pimittäminen. He ovat sommitelleet yhdessä viestin, jonka tarkoituksena on saada myyjä perääntymään ja purkamaan kauppa. Viesti kuuluu näin: Tervehdys, otan teihin yhteyttä asiakkaani puolesta, joka on ostanut rantakallion alueelta talon. Tiedätte varmasti mistä on kysymys. Asia on niin, että talosta on löytynyt hometta, mikä tarkoittaa, että kauppa on purettava välittömästi. Lisäksi vaadin reiluja korvauksia asian pimittämisestä ja aiheutuneesta vaivasta. Mikäli ette suostu ehtoihin, on meidän valitettavasti mentävä oikeuteen. Muistutan vielä, että maksimirangaistus väärästä valasta on kolme vuotta.
Ilpo Aapola
Se naula veti ja kauppa saatiin purettua. Saimme aika muhkeat korvaukset, mutta talo määrättiin revittäväksi maan tasalle ja kaikki taloon tuomamme esineet oli puhdistettava tai tuhottava. Edellinen oli meille kova isku, sillä monet paperiset lapsuudenkuvat oli tuhottava. Saimme tontin lunastettua korvauksilla, joten päätimme rakentaa uuden talon samalle tontille. Siinä menisi kuitenkin aikaa, jonka joutuisimme viettämään vuokralla kerrostaloasunnossa lähellä Järvenpään keskustaa. Päädyimme siis tavallaan siihen mistä lähdimmekin, mutta ehkä perhettäni odottaa parempi tulevaisuus, kun talo valmistuu.
*
Pöydälläni oli kahvikuppi, sekä pala omenapiirakkaa vaniljakastikkeen kera. Tietokoneeni oli auki edessäni, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tarkoituksenani oli ollut tulla “opiskelemaan”. Ihan kun niin oikeasti tekisin. Halusin vain pois kotoa. Sieltä ankeasta läävästä, jossa kaikki vain vihaa toisiaan.
Kun katsoin ikkunasta ulos näin Järvenpään ankean kävelykadun ja muutaman ihmisen kävelemässä siellä. Pari nuoriso porukkaa käveli prismaan. Todennäköisesti ostamaan energiajuomia ja niitä halpoja kroisantteja tai muuta vastaavaa. Sama mummo myi vihanneksia torin kulmassa ja se ihmeen lettukioski oli yhtä tyhjä kuin aina ennenkin. käänsin katseeni vasemmalle puolelleni. Siellä istui äiti kahden lapsensa kanssa kakku kahveilla, iloiset Ystävykset, jotka näyttivät siltä, että eivät ole nähneet moneen kuukauteen sekä muutama muu, joka muka opiskeli tai teki töitä tietokoneillaan.
Maistoin palan omenapiirakkaani, se oli hyvää. Kyllä itse osaisin leipoa parempaa. Kahvini sentään oli parempaa. Puheensorina täytti koko pienen kahvilan. Tajusin erään asian. Olin nähnyt joka ikisen ihmisen, joka kahvilassa oli ainakin kerran elämäni aikana. En pitänyt siitä. En pitänyt tästä kaupungista enkä näistä ihmisistä. En kenestäkään. Halusin vain muuttaa pois. Vielä muutama kuukausi niin pääsen pois täältä ankeasta kylästä, jossa kaikki nuoret tietävät toisensa, jossa kaikki vain juhlivat viikonloppuisin ja jonka ainut hyvä asia on juna-asema, josta pääsee nopeasti pois täältä.
Unelmoin pienestä omakotitalosta ulkomailla. Sen takapihalta paljastuisi kaunis niitty maisema, joka vain jatkuisi ja jatkuisi. Keittiö olisi vihreä, kylpyhuoneessa olisi kaunis kylpyamme ja kultainen sadesuihku, talossa olisi myös parvi, jossa nukkuisin. Talo olisi vähän niin kuin kerrostalon yksiö, mutta maan tasalla eikä seinänaapureita häiritsemässä. Tai sitten isosta ja kalliista kattohuoneistosta New Yorkin huumassa. Sellaisesta, jonka rakennuksen aulassa olevat työntekijät ja ovimies toivottaisivat aamuisin “have a nice day” tai vastaavaa. Ja ne iltaisin näkyvät valot, joita katselisin suurista ikkunoistani. Mutta noh takaisin todellisuuteen, ehkä joskus jommassakummassa asustelen.
Päätin kirjoittaa esseeni loppuun, sillä sitä varten olin kahvilaan tullut. Siitäkään ei tullut yhtään mitään. Koko aihe ei kiinnostanut yhtään. Kahvini ei ollut enää lämmintä ja ylikalliin piirakkapalani syöminen ei enää houkutellut. Päätin vain pakata tavarani, pukea vanhan talvitakkini ja vaalean kaulahuivini. Ulkona odotti raikas ulkoilma. Se oli oikeastaan aika mukava ihmisiä täynnä olevan kahvilan jälkeen. Kävellessäni kotiin näin muutaman ihmisen, pari autoa ja ne samat vanhat ja ränsistyneet kerrostalot. Olipas taas tylsän ja ankean näköistä.
Nuorien valtaama rantapuisto, mitä tää tällane?
Tänää aamulla heräsin selkä- ja pääkivun kera. Arvelin sen johtuvan vain minu vanhemmuudestani, mutta sitten muistinki viime yönä kuuluneen musiikin. Olisinha minä voinut päästä ilmaiseen konserttiin ihan omalla parvekkeella, jos oisin sellaiseen kenties halunnut. Pitäskö vaan muuttaa täältä kaupungilta takasi sinne maalle. Pertti ja Pirjo oli iha oikeassa, että täälläpäin ei kyllä rauhaa näy ei sitten koskaa.
Päätin sitte tuossa kahentoista aikaa lähtä kusettaa tuota hundea. Pitkäst aikaa oli sellane olo, että vois tuon keskustan käydä tsekkaamas. No sinnehä minä sitte matkasin ja no eipä tullu yllätyksenä, kun alko kossupulloja ympäri nurmikkoo näkyy. Varmaa eilisist bailuist nääki jääny. Tulee mielee oma nuoruus, mut ei me kyl näi pahoi oltu ja aina siivottii jäljet. Koppalakit pysy tällee näi poissa. Tuli iha hullu idea kyllä mielee. Soittaisko Pertille ja Pirjolle nii voitas pitää pikkuset siivouskeskit. No mähä soita.
Kävin sitte hakemas pari jättimuovipussii, kullekki iha oma. Alettii siinä sitte kolmen aikaa tyhjiä lestejä keräilemää. Saatinha me vähä yleisöäki, ihan internettiin taiettii päästä. Nuoriso alko kuvailemaa. Eihä siinä mitä, hyväähä me vaa tehtii. Jotkut naikkoset tuli vielä kysymään et saako joinaa ni vastasi, että tulkaa vaa mut omien pussie kera. Varmaa oli ite ollu tääl viime yö shäftäämäs ja sitte tuli sellai myötähäpeä seuraavan päivän. Vois tulla päivä loppuu mennes jo iha puhas puisto.
Ilalla myöhemmi pidettiin siinä sitte kovan työn jälkee pikku kahvikestit ja rupateltii menneitä. Kello oli jo jottai kymmene illalla ainaki, mut joku siellä viellä soittelee kelloaki. Menin sitte avaamaa ja iha mukavan näköne herrasmies sieltä ilmesty. Ennen kun sain mitää sanottuu ni hän kerto mul olevansa jostai ihme paikallislehden toimittajatiimist. Nii minähä paiskasin oven kiini ku mikäki. Sit Pertil ja Pirjol kerroi vaa et taidanpaha muuttaa teiän kans sinne keskelle ei mittää. Pulloje kerräämine oli iha normaalia vielä kasarilla ja nyt siitä pitää tuollane numero tehä. Tiedänpähä ainaki pittää nokkani kaukana sieltä keskustan läheelt.
Iltainen kävely
Lähdin kitara tunniltani ankealla fiiliksellä. Kello oli noin puoli kahdeksan, ilmassa oli sellainen pakokaasun ja kostean ilman yhdistelmä. Jatkan matkaani kirjastolta kävelykatua kohti. Kuulen siinä matkalla rautatieasemalta humalaisten ihmisten huutoa ja puhetta. Kuulen, että Lauri on hukkunut. Kuka sitten Lauri onkaan. Jatkan matkaani eteenpäin. Sitten näen saiturinpörssin viereisellä kujalla tavalliseen tapaan outoa porukkaa polttamassa tupakkaa ja kuulen edelleen humalaisten huutoa kaikkialta. Sitten tulin risteykseen, jossa autot eivät halunneet antaa tietä, joka ärsytti. Sitten vain kävelin tien yli.
Kävelykadulla näen vasemmalla puolella työmaan seinän, joka on ollut siinä viisi vuotta. Seinän takana on vain kuoppa ja täyttämätön lupaus. Rakennustyömaan seinään on spraymaalattu kaikenlaista. Seinässä on kyllä myös mainoksia musiikkiopistosta ja muista järvenpääläisistä paikoista. Oikealla on kulma-konditorio, jossa on hyvää kahvia ja maistuvia leivoksia. Jatkan matkaani eteenpäin. Oikealla vaihtuu pikkukaupat seuraavasta seuraavaan ja vasemmallakin näkyy vain työmaan seinään sitten oikealta, tulee humalainen mies huutamaan “Hei kitaramies”! En vastaa ja jatkan matkaa ankeassa mustassa sateisessa Järvenpäässä.
Pääsen Prisman kohdalle, jossa näen kaikilla eri penkeillä humalassa olevia ihmisiä, joilla on muovikassit kädessä. Osa niistä on kyllä nukkumassa pusikoissa, kun oli liian hauska ilta.
Synkkä yö
Astuin ulos salin ulko-ovesta ja tunsin heti kylmän ja vetisen ilman, joka ympäröi minut. Kävelymatkan aikana taivaalta satoi räntää, joka teki illasta vielä synkemmän. Kun olin päässyt jampan harmaiden ja ränsistyneiden kerrostalojen kohdalle poliisit ajoivat minun ohi hurjaa vauhtia. Poliisiauton renkaat ampuivat päälleni kylmää vettä tiellä olleista lätäköistä. Auton kuljettua kauemmas näin enää siniset valot räntäsateen seassa. He olivat luultavasti matkalla auttamaan henkilöä keskustasta Prisman kupeesta. Katsoin oikealle ja näin, kuinka ihmiset rellestivät ja ryyppäsivät K-marketin pihalla.
Hetken kuluttua prisman kohdalla selkäpiitäni karmi, kun haistoin tupakan ja alkoholin hajun kauas kadulle asti. Ovien kohdalle päästyäni näin, kuinka ihmiset istuivat prisman ulkopuolella polttaen tupakkaa ja juoden alkoholia. Heidän seurassaan oli myös nuoria noin 15-vuotiaita eikä kukaan puuttunut asiaan.
Kuljettuani pitemmän matkan rantapuistolle puhelimeni soi, nostin sen korvani viereen ja vastasin. Sää oli viilennyt niin paljon, että sormeni alkoivat jäätyä ilman hanskoja ja puhelimeni oli märkänä sateen takia. Puhelimen toisella puolen oli ystäväni. Hän oli myös rantapuistossa. Hän soitti minulle, koska hän oli tavannut päihtyneen henkilön, teinin, joka ei ollut kykenevä toimimaan itse. Kaverini tarvitsee apuani hänen kanssaan.
Päästyäni ystäväni luokse huomasin, että autettava henkilö oli vielä nuoremi kuin kuvittelin. En välittänyt siitä silloin koska tärkeintä oli hoitaa hänet turvalliseen paikkaan. Kuljetimme nuoren puiston penkeille istumaan ja samalla ystäväni soitti poliisin paikalle, jotta he voisivat ottaa nuoren mukaan. Istuimme puiston jääkylmillä penkeillä parikymmentä minuuttia odottamassa. Odottaessa keskustelin ystäväni kanssa, kuinka paljon Järvenpäässä on huonokuntoisia ihmisiä iltaisin liikenteessä. Hän sanoi minulle:” En tiedä miten ihmeessä tämä on mennyt tähän, että me kansalaiset joudumme huolehtimaan alkoholisteista. Eikö sen pitäisi olla kunnan ja valtion tehtävä huolehtia niistä. Todella ärsyttävää, kun pitää kattoo noiden perään. Ja joka ilta kävellessä pihalla näkee niitä sammuneena jonnekkin penkille.” Samaistuin hänen sanomaansa, koska eihän se ole meidän tehtävä katsoa heidän perään, se on valtion tehtävä.
Poliisin saavuttua paikalle pääsimme jatkamaan matkaamme, koska poliisi otti nuoren mukaan. Taas samana iltana näen toista kertaa, kuinka poliisi auton valot himmenevät pimeään yöhön. Lähdin lopulta kotia kohti rantapuiston lähellä olevan rakennustyömaan kautta. Siellä ollessani mietin kuinka maailma voi olla niin sekaisin kuin se on. Etenkin yöllä liikkuessa näkee vain huonot puolet maailmasta, koska alamaailma on herännyt.
Kirjoittajat ovat 9. luokkien oppilaita
