perjantai 19. maaliskuuta 2021

Romantiikkaa ja realismia Järvenpäästä: romantiikka

Järvenpää 70 -MOK-viikolla 9. -luokkalaiset kirjoittivat äikän tunneilla tyylipiirteiltään romanttisia ja realistisia novelleja, jotka sijoittuvat omaan kotikaupunkiin. Tässä muutama romanttinen novelli: 

                                                                

Huumetta  

 

Haistoin sateen tuoreen tuoksun ja tunsin ilman kosteuden ihollani. Aurinko häikäisi puiden takaa. Pysähdyin, suljin silmäni ja aistin. Kuulin lintujen laulua ja tunsin auringon hellän valon poskillani. Avasin silmäni. Kuljin polulla eteenpäin. Mekkoni helma kastui maan ollessa kostea. Katselin ympärilläni kasvavia kasveja, puita ja kukkia. Kävelin kohti jokea. Hän oli luvannut tavata minut siellä.  

Matka joelle tuntui ikuisuudelta, mutta ajatus hänestä auttoi. Hän oli täydellinen. Kaikin puolin. En osannut nimetä hänessä jotain, mistä en pitäisi. Hänen ruskeissa silmissään loisti ystävällisyyden valo, hänen vaaleat hiuksensa laskeutuivat hänen olkapäillensä luoden varjon hänen pisamaisiin poskiinsa.   

Aloin nähdä syvän joen reunan. Reuna oli kalliota, mutta sen päällä kasvoi pehmeä sammalpeite. Näin hänet. Hänen valkoinen mekkonsa loisti kirkkaana vihreässä metsässä ja hiukset leijailivat tuulen voimasta. Hän istui tuijottaen joelle, jonnekin kauas. Minua hieman säälitti mennä hänen luokseen, sillä hän oli selvästi jossain paljoin kauempana. Kävelin hänen luokseen ja kosketin häntä hennosti olkapäähän. Hän käännähti, hymyili ja tarrasi kädestä kiinni, vetäen minut istumaan hänen viereensä. Katsoin maisemaa edessämme.   

Oli, kuin olisimme olleet elokuvassa. Veden solinan keskeltä havahduin kosketukseen poskellani. Käännähdin. Hän katsoi minua. Miten pelkkä katse voi kertoa niin paljon? Katsoin hänen syviin silmiinsä, jotka katsoivat suoraan minuun. Hän veti minut lähelleen. Nojasin häneen ja annoin tunteen vallata minut. Olin addiktoitunut hänen kosketukseensa, hänen tunteeseensa. Oli, kuin laakso olisi ymmärtänyt tunteeni. Ehkä siksi sitä kutsutaan Lemmenlaaksoksi.    

  

Kaverin tuki  

 

Olin kavereideni kanssa eväsretkellä rantapuistossa. Oli lämmin ja kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten valitsimme paikaksi varjoisan kohdan puiden vierestä. Lempeä tuulenvire leikitteli hiuksillamme. Meillä oli eväänä mansikoita, karkkeja, sipsejä ja limsaa. Rannalla oli muitakin ihmisiä, joten meidät ympäröi puheen sorina sekä veden solina. Jostain läheltä kuului lokkien nauru ja ankkojen kaakatus. Ilmassa tuoksui ihana alku kesän ihana kukkien lempeä tuoksu.   

Syötyämme päätimme käydä uimassa, kun kaikilla oli uikkaritkin mukana. Vesi oli ihanan viileää näin lämpimänä päivänä. Uinti hetken jälkeen vaihdoimme vaatteet päälle ja lähdimme kävelemään. Käytiin ostamassa jätskit ja jäimme pehmeälle nurmikolle syömään niitä ja juttelemaan mukavia. Ohitsemme kulki pariskunta koiran kanssa. Marin sadan metrin päässä meistä oli perhe eväsretkellä. Heillä näytti olevan hauskaa.  

Kun kaikki oli syönyt jäätelöt loppuun, menimme pelaamaan koripalloa koripallokentälle ja pyysimme paria muuta kaveria peliin mukaan. Meillä oli kivaa, vaikka olikin kuuma. Joukkueet olivat hyvin tasaisia, joten siinä vaiheessa ei vielä tiennyt kumpi voittaa. Vastapuolen joukkueella oli palli, joten lähdin toista kentän päätä päin. Yhtäkkiä selkäni takaa kuului tömähdys. Käännyin ympäri ja näin yhden kavereistani maassa ja pitelevän nilkkaansa. Menin hänen luokseen ja kysyin “Onko kaikki hyvin? Pystytkö kävelemään?” Nilkka oli hieman turvoksissa. Autoin hänet ylös, mutta hän ei voinut asettaa painoa toiselle jalalle lainkaan. Päätimme lähteä päivystykseen, jotta saadaan varmistus, ettei mitään vakavaa tapahtunut.  

Kun pääsimme lopulta perille, meitä neuvottiin odottamaan pienen hetken ennen kuin pääsemme huoneeseen. Odotimme noin puoli tuntia, että pääsemme vastaanotolle. Siellä kysyttiin, mitä oli tapahtunut. Lääkäri tutki nilkan ja antoi ohjeet, miten sitä pitää hoitaa “Siinä täytyy pitää tukea ja sinun täytyy välttää ylimääräistä liikkumista. Pidä tukea pari kuukautta. Noin kolmen kuukauden jälkeen voita jo alkaa liikkumaan vähän vapaammin.” Lähdimme helpottuneina kotia päin, kun mitään vakavampaa ei sattunut. Loppu päivä meni sohvan nurkassa lepäillessä.  

  

Pidä pää ylhäällä  

 

Ystävyys. Ainut asia, joka saa hymyn esiin ja naurun kuulumaan. Luottamus, rehellisyys ja lojaalisuus. Ainoat asiat, mitkä pitävät sen kasassa.  Vanhemmat kertovat aina, kuinka monia ystäviä heillä on ollut ja miten hienoja muistoja he ovat yhdessä tehneet. Järvenpää, täällä missä he tapasivat. Useimmat tarinat, mitä olen kuullut sijoittuvat tänne. Muutimme noin puoli vuotta sitten. Äiti ja isä sanoivat haluavansa takaisiin paikkaan, missä se kaikki alkoi. En halunnut seisoa heidän toiveidensa tiellä, joten suostuin. “Ei kai se niin paha voi olla” kuulin usein vanhoilta ystäviltäni, joille kerroin, miten kauhea paikka tämä on. Puhelut loppuivat nopeasti, sillä en halunnut äidin ja isän kuulevan.   

Nyt on kulunut puoli vuotta ja yritän vieläkin uskotella itselleni, että kaikki muuttuu. Jokainen ympärilläni saa uusia ystäviä ja muistoja, kun taas minä pidän pääni kirjojen sivuilla ja kuuntelen musiikkia. Yleensä luen Shakespearin tekstejä, jotta päätyisin aivan toisenlaiseen mielentilaan. En ole ikinä tavannut ketään, kuka lukisi vanhoja teoksia.   

Kello on viisi aamulla ja en saa unta. Ulkona kuuluu vain kolinaa, surinaa ja junan ääniä, joten laitan kuulokkeet korviini. Vanhempani eivät usein ole kotona viikonloppuisin, joten olen yksin kotona ja yritän rentoutua. Asumme kaukana keskustasta, sillä isän mukaan rauhallisinta on vanhankylänniemen seudulla. Niinpä muutimme juuri tänne Tuusulan järven rantaan, missä ei ole ihmisiä, kouluja tai mitään kontaktia ihmisiin paitsi kesäisin. Välillä minusta tuntuu, ettei kukaan muu koe maailmaa samalla tavalla kuin minä. Tai ajattele asioista niin kuin minä. Muut riemastuvat, kun saavat viestin ihastuksiltaan tai kun vanhemmat lähtevät pois kotoa. Kun taas itse tunnen oloni iloiseksi pelkästä auringosta Ja tekisin mitä vaan nähdäkseni tähdenlennon. Sen takia käyn joka aamu ja ilta katsomassa taivasta. Ehkä olen ainoa, ehkä en.   

Menen istumaan aina samaan paikkaan eli laiturin päähän. Katson vettä ja mietin, kaikkea mahdollista. Tuntuu, ettei kukaan muu ymmärrä mistä puhun, joten välillä juttelen tähdille. Ajattelen, että kaikilla tässä maailmassa olisi jokin paikka tai tarkoitus. Vanhemmillani on toisensa ja jopa puilla on kaltaisensa. Tiedän, että osa minusta kaipaisi jotain lisää. Yleensä kun ajatukseni vaipuvat pisteeseen, jossa mietin liikaa, lähden kotiin.   

Normaalisti lähteminen on helppoa, paitsi tänä aamuna, kun laiturin toisessa päässä istui henkilö. Hän istui aivan toisella puolella. Ihan kuin hän olisi odottanut minua. Kävelin loppumatkan laiturin toiseen päähän ja väistin. Pysähdyin, sillä tunsin, jonkin koskevan käteeni. Hän tarttui kädestäni, osoitti taivasta kohden ja sanoi “- Katso tuonne”. Nostin katseeni ja näin sen. Sydämeni hakkasi kovaa ja vatsassani tuntui oudolta. Aivan kuin perhosia. Se oli tähdenlento. Juuri silmieni edessä, ylhäällä taivaalla, kaukana kaikesta.   


Epätodelliselta tuntuva päivä  


Oi tätä ihanaa päivää. Taivas on sininen, linnut laulavat ja vehreät puut humisevat tuulessa. Näin ajatteli 15-vuotias Elina Aalto, jonka kävelylenkki Järvenpään rantapuistossa oli venähtänyt jo tunnin mittaiseksi. Hän näki jäätelökioskin, jolle oli muutama ihmistä jonottamassa ja uljaan joutsenen järven rannalla, joka lopulta lehahti lentoon. Tänä kauniina kesäpäivänä kaikki tuntui olevan hyvin.  

Elina suunnitteli vielä käyvänsä keskustan Kulma Konditoriassa syömässä korvapuustin ennen kuin palaisi kotiin. Se vielä kruunaisi koko retken, Elina ajatteli.  Tämä suunnitelma jäisi kuitenkin toteuttamatta, hän tajusi. Hänhän oli unohtanut luvanneensa viedä äidilleen kahvia ja maitoa kaupasta samalla, kun kävisi keskustan suunnalla ja rahat eivät riittäisi molempiin. Tokihan hän voisi sanoa unohtaneensa tuoda tavarat, mutta eihän sellainen kävisi päinsä. Elina tiesi, että vaikka hänellä tuo ajatus kävikin mielessä, hän ei kuitenkaan tekisi niin, vaikka kuinka tekisi mieli syödä korvapuusti. Hän oli aina nimittäin ollut rehellinen ja pitänyt lupauksensa. Sen velvoittamana hän lähti kävelemään kaupalle päin.  

Kauppa ei ollutkaan kaukana. Järvenpään Prismakeskus sijaitsi aivan lähellä rantapuiston pohjoispuolta. Siitä oli tuskin paria sataakaan metriä matkaa keskuksen suurille oville johtavalle pienelle portaikolle. Elina astui kaupan vihreistä automaattiovista sisään ja lähti kävelemään kohti ruokakaupan puolta. Ilmassa leijaili hyvä tuoksu. Kesäinen ja raikas mansikoista ja muista marjoista lähtöisin oleva tuoksu. Kaupassa oli muutenkin hyvä ilmapiiri ja kaikki tuntuiva iloisilta.   

Kaupan käytävät olivat juuri siivottu hohtavan puhtaiksi ja hiljainen musiikki kuului kaiuttimista, joka toi rauhallista tunnelmaa kauppaan. Kahvi- ja maitohyllyt olivat melko lailla kaupan päässä. Tämä ei kuitenkaan retkestä nauttivaa Elinaa haitannut vaan hän iloisesti lähti kävelemään kaupan läpi. Todella monet ostivat tänään jäätelöä. Elina oli hieman harmissaan siitä, että hänellä ei juuri nyt ollut varaa ostaa mitään muuta. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa yhä hyräillen hiljaisesti.  

Lopulta löytyi maito ja kahvi. Elina suuntasi kohti kassoja ja huomasi, että vaikka monet kassat olivatkin täynnä, ihan hänen lähellään oli vapaa itsepalvelukassa. Hän oli iloinen hyvästä onnestaan ja maksoi tuotteet saaden samalla bonusta omalle s-ryhmän bonuskortilleen. Kun hän oli päässyt ulos kaupasta, alkoi kotimatka.   

Ilma oli vieläkin loistava. Ilta hämärsi jo hieman ja laskevan auringon oranssit säteet heijastuivat kauniisi järven tyynestä pinnasta. Elinalla ei menisi kovinkaan kauan kävellä kotiin, jos hän kävelisi reipasta tahtia. Hän kävelikin reippaasti, mutta pysähtyi ottamaan valokuvan vitivalkoisesta joutsenesta, joka oli tullut takaisin järven rantaan. Kuvasta tuli yksi hänen parhaimmistaan sinisen taivaan ja kauniin auringonlaskun kera. Hän julkaisi kuvan heti Instagramissa.  

Kotiin päästyään Elina huikkasi äidilleen olevansa kotona ja huomasi ihanan tuoksun tulevan keittiöstä. Se tuoksui kanelille ja lämpimälle sokerille ja hän meni katsomaan mistä se johtui. Kuinka mukava sattuma. Hänen äitinsä oli juuri ottanut uunista tuoreet, herkullisen näköiset pullat. Ne eivät olleet korvapuusteja, mutta sen sijaan vieläkin parempia, äidin omalla reseptillä leivottuja kanelipullia. Hän laski maidon ja kahvin pöydälle ja nappasi heti yhden ruskettuneen ja lämpimän pullan käteensä. Hän otti vielä yhden heidän kauniista keltasinisistä, pienistä kukkalautasistaan pullan alle ja paineli omaan huoneeseensa iloisena. Hänen huoneensa ei ollut iso, mutta siitä huolimatta tuntui tilavalta. Hän istahti omalle vaaleanruskealle nojatuolilleen ja tarkisti Instagramin. Hänen kuvansa oli jo saanut todella monta tykkäystä. Täydellinen päivä puistossa, hyvä onni, herkullinen pulla ja vielä Instagram suosio laittoivat Elinan ajattelemaan tämän olevan hyvin epätodellisentuntuinen, mutta täydellinen päivä.  

  

  

Tahdon vanheta kanssasi  


Jos minulta kysytään, taivaalla leijaileva pilvi muistutti enemmän sivellintä, kuin pölyhuiskaa. Muttei sillä ollut väliä, tärkeintä oli läsnäolosi. Selitit innoissasi jotakin pilvien kulkusuunnasta, hymähtelin ymmärtäväisenä vaikken ymmärtänyt puoliakaan sanoistasi. Ilmassa oli leijaillut alkukevään tuoksu. Olin jättänyt taivaan katselun ja kuuntelusi sikseen jo hetki sitten, vain ihaillakseni sinua. Olit kauniimpi kuin yksikään pilvi, jonka olin eläessäni nähnyt. Suklaasilmäsi olivat niin syvät, että niihin olisi voinut hukkua. Leukalinjasi muistutti minua antiikin kreikan veistoksista, kuvankauniita kuten sinäkin. Ja ne ruskeat kiharat, jotka hipoivat olkapäitäsi, tahdoin niin kovasti kurottautua haromaan sormiani niiden läpi. En pystynyt sanoin kuvailemaan kuinka onnellinen olin, kun valitsit kaikista kilpakosijoista minut. Olisit voinut valita kenet tahansa, mutta valitsit juuri minut, tavallisen tummahiuksisen kirjallisuustiede opiskelijan. Yksinään se riitti parantamaan päiväni, ei koko elämäni.  

Huomasit viimein katseeni ja käännyit ruudullisella viltillä kyljellesi. Ruskeat silmäsi kohtasivat omani, taivaan sijaan huomiosi oli minussa. Puheesi hiipui kuulumattomiin, me vain katsoimme toisiamme silmiin. Mitään muuta ei tarvittu, joskus katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, maailmassa oli silloin olemassa vain me, ei ketään muuta.   

Lopulta rikoit pitkään jatkuneen hiljaisuuden kysymykselläsi: “Tahtoisitko syödä?”. En kyennyt pitämään kikatusta sisälläni, niin huolettomasti sinä palautit minut takaisin maanpinnalle. Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin istumaan. Ruohikko kutitteli varpaitani, kun vedin ne keltaisen kesämekkoni helman alle. Avasin punotun piknik korin ja aloin latoa eväitämme viltille. Sivusilmälläni huomasin sinun katselevan järvelle poissaolevasti, olit taas vajonnut syvälle omiin ajatuksiisi. Antaisin mitä vain saadakseni tietää mitä mielessäsi tallaisina hetkinä oli pyörinyt.   

“Otatko wasabia suhisi kanssa?”, kysyin havahduttaen sinut ajatuksistasi. Hajamielisesti nyökkäsit ja käännyit takaisin minua kohti. Katseesi tosin ei enää kohdannut minua, vaan viilsi suoraan ohitseni. Uteliaana käänsin päätäni löytääkseni uuden kiintopisteesi. Tuijotuksen kohteesi oli helppo löytää, penkillä yksin istuskeleva vanha rouva. “Ihanaa nähdä miten tuonkin ikäiset jaksavat vielä ulkoilla ja nauttia kauniista kesäpäivistä”, huokaisit ihannoivasti. Nyökkäsin vaikken oikein ymmärtänyt miksi rouva sinua niin kiinnosti. “Jonain päivänä mekin olemme vanhoja vailla huolia ja kiireitä, voimme vain katsella televisiota ja käydä rauhallisilla sunnuntaikävelyillä, ehkä jopa matkustella ylimääräisellä eläkkeellämme”, jatkoit selvästi ajatuksesta haltioituneena. En silloin vielä käsittänyt mistä puhuit, mutta ilmaus me lämmitti sydäntäni. Tahdoit vanheta kanssani.   

  

Päiväni Rantapuistossa  

 

Oli kaunis kesäpäivä. Koulu oli juuri päättynyt ja kesäloma alkanut. Päätin nauttia aurinkoisesta säästä ja mennä pyöräilylle Rantapuistoon. Nappasin pyörän alleni ja lähdin polkemaan kohti puistoa, ajatuksena käydä Tervanokassa uimassa.  

Järvenpään kadut näyttivät puhtailta. Ei roskan roskaa lojumassa pientareilla, ei tyhjiä tölkkejä keskellä katua. Puut ja pensaat kukkivat, linnut lauloivat ja ihmiset kulkivat hymy huulilla. Ilma oli raikas ja hento tuulenvire toi hiukan viileyttä kahdenkymmenen asteen lämpöön. Olin päässyt vasta puoleenväliin, kun kuulin ikävän äänen pyörästäni. Katsoin alas ja huomasin ketjujen menneen pois paikoiltaan. Olin harmissani, sillä en ole mitenkään näppärä käsistäni, enkä tiennyt saisinko ketjuja takaisin paikoilleen.  

Muutaman minuutin yritettyäni kuulin äänen takaani. “Tarvitsetko apua?”, kuulin miesäänen kysyvän. Käännyin ympäri ja näin pyöräilyasuun sonnustautuneen vanhahkon miehen, joka istui pyörän selässä. “Kyllä kiitos”, vastasin.  Mies nousi pyöränsä selästä ja korjasi ketjut kymmenessä sekunnissa. Kiitin häntä ja hän vastasi: “Pitäähän sitä toista pyöräilijää auttaa.” Mies jatkoi matkaansa muualle, samalla kun minä jatkoin Rantapuistoa kohti.  

Kun käännyin Rantapuiston hiekkatielle, katsoin ympärilleni. Ihmisiä oli kaikkialla, ottamassa aurinkoa ja syömässä jäätelöä. Skeittiparkki oli täynnä väkeä. Nurmi oli vihreämpää kuin koskaan ennen. Poljin Tervanokkaan ja katselin ohi mennessäni sorsia, jotka uiskentelivat vedessä. Pysähdyin, kaivoin eväsleivän repustani ja heittelin siitä niille pieniä paloja ennen kuin jatkoin matkaa.  

Päästessäni uimarannalle pysäköin pyöräni, vaihdoin uimashortsit jalkaan ja hyppäsin järveen. Vesi oli lämmintä. Jäin kellumaan selälleni katsomaan pilvettömälle taivaalle ja vain nauttimaan elämästä. Pian kuulin huutoja läheltäni. Käännyin katsomaan ja huomasin, että ystäväni olivat saapuneet paikalle, niin kuin olimme sopineet. Uimme koko iltapäivän ja pidimme hauskaa, niin kuin kesällä kuuluu tehdä.  

Kun illalla poljin takaisin kotiin, eivät ihmisten hymyt olleet kadonneet. Puut kukkivat yhä ja kadut olivat edelleen puhtaita. Oli edelleen kaunis kesäpäivä. Päätin mennä seuraavana päivänä uudestaan uimaan. Uskoin, että se tulisi menemään yhtä hyvin.  


Kaipuu 

 

Kulkiessani katselin onnellisia lapsia leikkipuistossa, lenkkeilijöitä söpöjen koiriensa kanssa, ohikulkevien pyöräilijöiden selkiä ja kylmillä metalli penkeillä istuvia pariskuntia. Haikea hymyn kare huulillani suuntasin kulkuni kohti rantaa, joka oli aivan satamalaitureiden lähettyvillä. 

 

Rannalla ollessani katselin kauas horisonttiin, mutten nähnyt kovin pitkälle, sillä ilmaa peitti hopeinen usva. Minun ja yksinäisen sieluni lisäksi rannalla oli joukko sinisorsia, jotka keinahtelivat ja kelluivat Tuusulanjärven tummien tyrskyävien aaltojen harjalla. Minun kävi kateeksi sorsia, joilla oli toisensa seuranaan, kun minulla oli vain yksinäisyys. Kaipasin rinnalleni jonkun, joka saisi minun sisälläni jylläävän tyhjyyden tunteen lakkaamaan. 

 

Riisuin kenkäni sukkineen päivineen ja laitoin paljaat varpaani tummaan veteen. Vähän ajan päästä aalto pyyhkäisi paljaiden varpaitteni ylitse. Se tuntui kylmältä, mutta samalla niin rauhoittavalta.  Aaltojen kohina, viileä tuulahdus hiuksissani ja kasvien tuoksu sai minut virkistymään väsymyksestäni ja kääntämään suuntani kotiin päin. Harvoin sitä kokee luonnon kauneuden näin läheltä itseään. Se olisi kuitenkin vielä kauniinpaa jonkun kanssa…  

Missä olivat keijut, joita pilvilinnoissani olin luonut? Kenties ne piileskelivät tuon vihreän sinilevän seassa, joka verhosi aivan järven ja maan rajaa. Entä missä oli se varjo, jonka olin viime viikolla tavannut. linnassani. Tiesin, että kaikki se oli kuvitelmaa, mutta minulle niin aitoa. Se toi lohtua. 

 

Kävellessäni puiston hiekkaista polkua pitkin, joka sittemmin muuttui asfaltti tieksi, olin vähällä törmätä ohikulkevaan kävelijään.  Hän katsoi kummeksuen, mutta jakoi matkaansa ja niin tein myös minäkin, vaikkin hieman punastuneena noloudesta. Lähestyessäni kolmisointua ajattelin sen olevan maailman kaunein asia, vaikka aikaisemmin olin pitänyt sitä maailma hirveimpänä taideteoksena ikinä. En tiedä miksi, ehkä sen takia, että näin jotain erityistä. Pojan siluetti edessäni muistutti mielikuvitus linnani mysteeri varjolta, jonka henkilöllisyyttä en ollut vielä onnistunut tunnistamaan. Käveli tätä tulokasta kohti hieroen kuivia silmiäni. Lähempänä näköni tarkentuu ja varjon tilalle  ilmestyi tummansinisiin farkkuihin ja harmaaseen t-paitaan pukeutunut, ruskea tunkkainen, ikäiseltäni näyttävä poika. Hän ei ollut enää varjo muiden joukossa vaan ihan oikea ihminen. Poika pälyili ympärilleen ihan kuin etsien jotain.  

"Oletko eksynyt?" kysyin varovasti. 

Poika käännähti ympäri. Silmämme kohtasivat toisensa: hänen syvän siniset ja minun harmaat. 

Kohtalokas melontaretki 

*   

Kesäisenä torstai-iltapäivänä tapaa kolme 15-vuotiasta poikaa Kolmisointujen alla aikomuksenaan lähteä retkelle Vanhankylänniemeen. Heidän nimensä ovat Matti, Veeti ja Rainer ja he olivat tutustuneet partiossa. Kaikilla on maastopyörät, sillä niin oli sovittu. Ensimmäisenä tapaamispaikalle saapuu Matti, joka nousee pyörän satulasta ja katselee ympärilleen. Kun hän ei näe kavereitaan, poika alkaa tutkailla ympäröivää luontoa. On lämmin päivä ja taivas oli pilvettömän kirkas, ruoho pitkää ja tumman vihreää. Monet skeittailevat, ja vielä useammat uivat kimmeltävässä vedessä kaislojen keskellä. On alkukesä eikä levästä ole tietoakaan. 

   Toisetkin Pojat saapuvat tapaamispaikalle, ja niin he nousevat pyöriensä satuloille ja lähtevät matkaan. He pyöräilevät reipasta vauhtia ja on kuuma kesäpäivä, minkä vuoksi Veeti ehdottaa pysähtymistä jäätelölle. Muut suostuvat, joten pojat pysähtyivät rantakioskille. Ajan säästämiseksi matti kysyy muiden tilaukset ja painaa ne mieleensä ”Mitä saisi olla?”, kysyi myyjä. ”yksi mangomeloni- ja kaksi päärynätuuttia, kiitos”, vastasi matti.  Jonoa ei ole, joten pojat saavat jäätelöt nopeasti käsiinsä. Muut alkavatt heti syömään päärynätuuttejaan, mutta Matti tutkailee rauhassa omaansa. Hän on näet ihminen, joka iloitsee elämän pienistä asioista. Matti haistaa mangon imelän tuoksun ja kuvittelee jo etukäteen, miltä jäätelön sisään upotetut mangonpalaset maistuisivat.  

   Kaverukset lähtevät pyöräilemään Vanhankylänniemeä kohti jäätelöt kädessä. On myötätuuli ja matka taittuu nopeasti läpi metsikön, jossa tuuli tuivertaa matkalaisten kasvoja. Asvalttitie vaihtuu pian leveäksi poluksi. Sen reunoilla kasvaa mäntyjä, jotka luovat mukavaa varjoa kuumalta kesäpäivältä. On täydellinen päivä retkelle; juuri sellainen, jona Järvenpään mahtava luonto pääsee täysiin oikeuksiinsa. 

   Pian pojat saapuvat Vanhankylänniemeen. Siellä ei ole ketään. He jättävät pyöränsä vanhalle puutuulimyllylle ja päättävät lähteä katsomaan rantaa. Se on täydellinen uimapaikka, eivätkä pojat voi vastustaa kimmeltävää vettä, joka vetää heitä puoleensa kuin äärimmäisen voimakas magneetti. Reput putoavat selästä, kun kaverukset lähtevät juoksemaan kohti vettä. He heittävät vain paidat pois ja sukeltavat pää edellä veteen. Vesi tuntuu vilpoiselta, muttei kuitenkaan liian kylmältä. Uituaan vähän aikaa vedessä he nousevat rannalle ja kuivaavat itsensä.  

    Pojat ottavat repuistaan frisbeet ja alkavat heitellä niitä toisilleen. He muodostavat kolmion niin, että jokainen on noin viidenkymmenen metrin päässä muista. Matti heittää ensimmäisenä kirkkaanvihreän frisbeen Rainerille. Se näyttää kaartavan ohi, mutta liitää kuitenkin suoraan Rainerin käteen. Täydellinen heitto. Matti, Rainer ja Veeti heittelevät frisbeetä, kunnes kyllästyvät ja lähtevät tutkimaan rantaa.  

    He kävelevät rantaa pitkin tulosuuntaansa päin, kunnes Veeti äkkää veneen kaislikossa. ”katsokaa, tuollahan on vene”, hän huudahtaa. ”Mitä me sillä tekisimme?” Kysyy matti. ”Voisimme lähteä järvelle soutelemaan”, ehdottaa Veeti. ”Ensiksikin tuo on kanootti eikä vene ja toiseksi se on melontaseuran omaisuutta”, toppuuttelee Rainer. ”Voimmehan me vain vähän lainata sitä”, ehdottaa Veeti. Tämä saa Matin idean puolelle, jolloin Rainerin on pakko myöntyä vastahakoisesti. Pojat työntävät kanootin vesille ja ahtautuvat siihen. Kanootissa on yksi mela, johon Matti tarttuu ja alkaa käyttämään. Hän meloo puolelta toiselle ja pian pojat ovat jo kaukana rannasta. 

   Järveltä katsottuna ranta näyttää aivan erilaiselta. Sen puut supistuvat peukalon alle ja tuulimyllynkin erottaa vain vaivoin. Järven selältä tajuaa myös paremmin Tuusulan järven koon, se on todella iso. Poikia alkaa melkein pelottaa järven koko ja heidän oma pienuutensa siihen verrattuna. Äkkiä Rainer hermostuu: ”Entä jos kanootin puuttuminen on huomattu? Minusta meidän olisi parasta palata rannalle”. Muillekin tulee sellainen olo, että heidän ei pitäisi olla järvellä juuri nyt, joten Veeti sanoo Matille: ”Käännä vene” Mutta se ei olekaan kovassa aallokossa niin helppoa, ja vene kaatuu. Matti kiroaa, mutta saa kuitenkin itsensä rauhoitettua. Hän muistelee partion ohjeita tällaisen tilanteen varalle, ja päätyy ratkaisuun. ”Tehdään niin, että minä lähden hakemaan apua, koska olen meistä paras uimari” Matti sanoo. Muut myöntyvät ja Matti lähtee uimaan. Matkaa on ainakin puoli kilometriä, mutta hän uskoo selviytyvänsä. Matti ui tasaisin vedoin kohti rantaa kroolaten. ”Nyt ei ole aikaa hukattavaksi” hän miettii itsekseen.  

   Tällä välin rannalle on saapunut Järvenpään melontaseuran jäseniä, jotka ihmettelevät kanootin puuttumista. ”Joku on voinut ottaa sen ja lähteä järvelle”, ehdottaa yksi jäsenistä. ”Parasta, että lähetämme jonkun katsomaan, ettei jotain ole sattunut”, sanoo johtaja.  Melontaseuran johtaja ottaa toisen kanootin esiin piilosta ja huutaa: ”kuka tulee mukaan, apumiehiä saatetaan tarvita!” Minä tulen, ilmoittautuu toinen jäsenistä. 

   Matti on arvioinut matkan ja voimansa väärin ja hän ei voi enää muuta kuin kellua selällään ja huutaa apua. Hänellä on synkkiä ajatuksia siitä, kuinka hän on pettänyt toverinsa. ”Miten heille nyt käy, kun kukaan ei tule apuun” Hän miettii. Hän huutaa vielä viimeisen kerran apua, ja hänellä alkaa olla vaikeuksia kellumisessa. Matti on jo menettämässä toivoaan, ennen kuin hän näkee silmäkulmastaan kahden kanootin lähestyvän häntä. Hänet nostetaan ylös vedestä. ”Oletko kunnossa?”, kysyy seuran johtaja. ”olenhan minä, mutta kaverini eivät välttämättä ole”, vastaa Matti. ”Missä he ovat?” ”Tuonne päin noin kilometri”, sanoo Matti osoittaen kädellään suunnan. 

   Onneksi melojat ovat nopeita, ja kun Matti osoittaa suuntaa, he saavuttavat onnettomuuspaikan nopeasti. Kun Matti kuulee toisten avunhuudot, hän helpottuu kyyneliin.  Kanootit ohjataan kääntyneen kanootin viereen ja pojat nostetaan yhteisvoimin kanootteihin, ja kääntynyt kanootti otetaan hinaukseen. 

   Rannalla johtaja puhuu pojille: ”Vaikka teittekin väärin, kun lainasitte kanoottia ilman lupaa, toimitte silti kylmäpäisesti, ettekä panikoineet. Haluaisitteko liittyä Järvenpään Melontaseuraan, kun teillä näyttää kerran olevan melontaintoa?”, johtaja kysyi. Pienen miettimisen jälkeen pojat vastasivat yhteen ääneen: ”Haluaisimme!” Ehkä retki sai sittenkin onnellisen lopun.  

Lintu lentää puun oksalle. Pian siihen pyrähtää toinenkin. Iloisina ne katsovat mielenkiintoisia ja kiinnostavia ihmisiä viettämässä lämmintä ja aurinkoista kesäpäivää Järvenpään rantapuistossa. Ilma on raikas. Tuoksuu kesä ja kukkaset. Iloista puheen sorinaa ja naurua kuuluu joka puolelta. 

Kaukaisuudessa Tuusulan järven rannalla on penkki. Penkillä istuu nuori nainen päällään sininen toppi ja valkoinen hame. Vaaleat hiukset heilahtavat hennon tuulen mukana. Pian viereen istuu hänen ystävänsä punaisessa kukallisessa kesämekossaan. Kuulumisia vaihdellessa monet naurut nauretaan niin että tippa tulee linssiin.  

Ujo lapsi astelee leikkipuiston porteista sisään. Pieni pelko valtaa mielen, kun ei nyt ihan tiedä mitä pitäisi tehdä. Pian kuitenkin muutama lapsonen rientää pyytämään häntä leikkimään. Hetken päästä uudet ystävykset jo iloisina leikkivät merirosvolaivassa hippaa. Kaikilla on hauskaa ja unohtumattomat muistot tästä kauniista kesäpäivästä ja uusista ystävistä loppu iäksi. 

Linnut päättävät lennähtää toiselle puolelle rantapuistoa, josta paljastuu skeittiparkki ja lisää puistoaluetta. Nyt näkökenttään ilmestyy porukka nuoria tyttöjä piknikillä. Eväistä löytyi viinirypäleitä, mansikoita, mustikoita, prinsessakakku ja vaikka mitä muuta hyvää. Pian syntymäpäivä laulu laulettiinkin iloisesti. Kaiken kukkuraksi laukusta löytyi yllätyslahja päivänsankarille. Olipas hieno yllätys. 

Mitä olisikaan kaunis päivä ilman hiukan kiusallisia ensi treffejä. Toisella penkillä istuu jännittyneen ja innostuneen näköinen poika kaunis kukkakimppu kädessään. Hän katsoo puhelimestaan kelloa koko ajan. Pian kuitenkin seuralainenkin saapuu. Hän antaa kukat ja lisäksi pienen halin. Keskustelu aluksi vaikuttaa hiukan pakonomaiselta, mutta ei aikaakaan, kun yhteisiä mielenkiinnonkohteita löytyy ja helpotus laskeutuu. Monta tuntia menee hyvässä seurassa nopeasti.  

Lintujenkin päivä on mukavasti mennyt katsellessa Järvenpään ihmisiä. Huomenna taas uuteen päivään ja seikkailuihin. Kuka tietää mitä mukavaa sieltä paljastuukaan. Sitä ennen linnut menevät nukkumaan hienoon pesäänsä järven rannalla olevaan puuhun. 

Rakkauden rantapuisto 

Gabriel tunnetaan kympin oppilaana. Hän on aina vauhdissa tunneilla, vaikka olisi kyse matematiikasta. Nyt asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Hän keskittyi johonkin ihan muuhun, kuin suureen opetustauluun luokan edessä. Gabrielin silmät olivat tarrautuneet Norjasta juuri pari päivää sitten tulleeseen vaihto-oppilaaseen, Giaan. Gia oli henkeäsalpaavan kaunis. Siniset silmät, mustanruskeat pitkät hiukset ja virheetön iho. Opettaja oli huomannut Gabrielin käytöksen, mutta ei siitä viitsinyt huomauttaa koko luokan edessä, vaan halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken.  

Tunti oli juuri loppunut ja oppilaita alkoi lähteä luokasta välitunnille päin. Gabriel oli päättänyt, että hän aikoo vihdoin avata suunsa ja esittäytyä Gialle kunnolla. Hän oli juuri taputtamassa Giaa olalle, mutta sitten kuuli jonkun huutavan hänen nimeään. Gabriel vilkaisi taakse ja huomasin opettajan vähän vihasen katseen. Gabriel mietti päässään: ”Ou nou. Tästä ei mitään hyvää seuraa”. Hän käänsi katseensa sitten Gian suuntaan ja huomasi hänen jo kävelevän monien metrien päässä. Nöyrästi päätti hän sitten kävellä opettajan luokse. Gabriel saapui opettajan pöydän ääreen ja päätti istahtaa pöytää vastapäätä olevaan tuoliin. Gabriel kysyi vähän pelokkaana: ”Olenko kenties tehnyt jotain, opettaja?”. Opettaja vastasi vakavana: ”Olet selvästi kiinnostunut enemmän tytöistä kuin matematiikasta. Minkä rangaistuksen haluat?” Gabriel tunsi hänen sydämensä löyntien kiihtyvän. Gabriel vastasi täristen: ”Voisitko toistaa?”. Opettaja naurahti. Gabriel pyyhki hien pois otsaltaan ja naurahti kiusallisesti. Lyhyen rupatteluhetken jälkeen opettaja antoi Gabrielin lähteä muiden kanssa välitunnille. 

Välitunnilla Gabriel yritti vaivallisesti etsiä Giaa, mutta ei meinannut löytää tyttöä mistään. Vihdoin hän tajusi tarkistaa ihan koulun päädyssä sijaitsevan käytävän ja siellä hän olikin. Gabrielin naamalle ilmestyi suuri hymy. Gia seisoi ilmoitustaulun edessä ja näytti hyvin keskittyneeltä. Gabriel mietti päässään: ”Onkohan tämä ihan paras hetki tälle...”. Itsevarmasti Gabriel alkoi ottamaan askelia Gian suuntaan ja meinasi melkein törmätä häneen hermostuneisuudensa takia. Yhtäkkiä molemmat seisoivat taulun edessä. Gia katsoi Gabrielia hämmästyneellä katseella. Gabriel ei saanut sanoja ulos suustaan ja punastui, mutta Gia huomasi tämän ja päätti itse tehdä asialle jotain. Gia sanoi ”Oletko nähnyt tämän ilmoituksen vielä?”. Gabriel hämmästyi Gian Suomen kielen taidosta, mutta jätti asian siihen. Hän vastasi Gialle: ”En usko, saisinko nähdä sen?”. Ilmoituksessa mainostettiin rantapuistossa viikon päästä järjestettäviä ulkotanssiaisia. Nuorukaiset jatkoivat keskustelua tanssiaisista seuraavan tunnin alkuun saakka. 

Tunnin aikana Gabriel oli miettinyt, että hänen vanhempansa olivat kertoneet tavanneensa ensimmäistä kertaa Rantapuiston suosituissa ulkotanssiaisissa. Koulun loputtua Gabriel päätti rohkaista itseään ja juoksi Gian luokse, ennen kuin hän ehti lähteä juna-asemalle. Gabriel oli miettinyt tätä hetkeä koko tunnin ja oli tarpeeksi itsevarma sen toteuttamaan. Gabriel mumisi itsenäisesti: ”Noniin. Siinä hän on. Ota rauhallisesti ja älä tee tästä kiusallista.” Gabriel taputti Giaa olalle ja kysyi ”Gia, haluaisitko tulla kanssani Rantaspuistossa järjestettäviin tanssiaisiin?” Ennen kuin Gabriel sai edes lopetettua lausettaan, Gia nyökkäsi ja melkein hyppäsi Gabrielin syliin. Gia sanoi ”Odotin salaviestiä koko tunnin ajan, mutta tämä on vielä parempaa”. Gabriel naurahti. Lyhyen keskustelun jälkeen Gabriel ja Gia jatkoivat matkaa eri suuntiin, molemmilla ruusunpunainen puna poskillaan. 

Iltainen kävely 

Hän lähti iltaiselle kävelylle puistoon. Puistossa tuoksuu ihana raikas järven ilma ja ilmassa kevyt tuuli iskee naamalle niin ei tule niin kuuma. Puiston alkupäässä kuuluu lasten hauskanpitoa, leikkimistä ja pelaamista. Kun hän jatkaa vähäsen matkaa eteenpäin, niin hän näkee kaunista vihermaisemaa, jossa on monia puita sekä pieniä pensaita. Hänen ympärillänsä näkyy kuuluisa taideteos, joka on valtava ja kaunis. Rantaan päästessä hän näkee kiiltävän melkein täysin tyynen järven, joka peilaa vasta rannan metsikköä. Hän jatkaa matkaansa eteenpäin kaupunkiin päin. 

Kaupungissa hän näkee Järvenpään kauniin arkkitehtuurin, ja kaikki kävelevät iloisina kaupasta sisään ja pois. Hänestäkin alkaa tuntuu iloiselta. Kaupungissa tuoksuu juuri paistettua pullaa sekä muita torin herkkuja. Hän näkee vähän matkan päässä valtavan tornin, joka on todella hieno. Hän jatkaa matkaansa ja näkee oikealla työmaan, jossa on ahkeria suomalaisia työmiehiä tekemässä töitä hikihatussa. Hän päättää käydä lainaamassa kirjoja sitten. 

Matkalla hän näkee, kun pääsee risteykseen, niin pääsee heti tien yli eikä tarvitse odotella. Hän edelleen tuntee pienen tuulenvireen kasvoilla, joka viilentää mukavasti. Hän pääsee juna-aseman kohdalle, joka on lähellä kirjastoa ja näkee kun junat lähtee ajallaan. Hän saapuu kirjastoon, jossa kaikki kirjat ovat laitettuina oikeille hyllyille ja löytää juuri sen kirjan minkä halusi. 

Aurinkoranta 

Ihmiset viettävät kesäistä iltaa aurinkoisella rannalla. Aurinko paistaa kuumana, ja puiden latvat heiluvat tuulen mukana vastarannalla. Lapset heittelevät rantapalloa matalikossa ja vanhemmat hyppivät laiturin päästä veteen. Roope ja Anton keskustelevat kuinka kaunista kesä voi olla. Samaan aikaan Antonin jäätelö sulaa raa’asta kuumuudesta.  

Kaverukset lähtevät rannalta ja kävelevät rantapuiston läpi. Rantapuistossa lapset huutavat leikkiessään, joutsenet lentävät taivaalla järvelle ja pikkulinnut visertävät kauniisti. He jäävät rantapuiston valkoisille penkeille ja katselevat järvelle hiljaa muutaman minuutin ajan. Järven ihannointia häiritsee koira, joka tuli nuuskimaan heidän jalkojaan. Roope sanoo koiran omistajalle, että haistelu ei haittaa heitä ollenkaan.  

Roope huomasi, että lapsi oli lähtenyt pienellä kumiveneellä soutamaan yksinään järvelle. Hän huolestui, kun ei löytänyt lapsen vanhempia. Lapsen kumivene kaatui ja Roope odotti hetken, että lapsi nousisi vedestä. Roope huomautti Antonia asiasta ja kaksikko katsoi tarkkana lapsen touhuja. He olivat hiukan hätääntyneitä, koska kukaan muu ei huomannut asiaa. 

 Lapsi nousi pintaan ja yritti päästä veneen päälle. Hän ei kuitenkaan onnistunut sinä, joten Roope meni auttamaan häntä, vaikka hän ei pidä uimisesta. Roope sai lapsen rantaan ja he lähtivät etsimään lapsen vanhempia. Vanhempia ei näkynyt hetkeen, mutta he ilmaantuivat järven rannalla vastaan pienen matkan päässä. He olivat todella huolissaan pojastaan ja kiittivät Roopea ja Antonia. Roope vastasi, että kaikki tekisivät samalla tavalla, jos olisivat omassa tilanteessani. Se on suomalaista sisua ja auttamista tehdä asioita, jotka eivät ole mieleisiä.  

Roope ja Anton pääsivät jatkamaan matkaa, vaikka Anton oli aivan litimärkä. Onneksi oli lämmin sää, sillä se kuivasi hänet todella nopeasti. Anton ja Roope kehuskelivat tutuilleen mitä he olivat tehneet päivän aikana ja he olivat todella ylpeitä.  

Kirjoittajat ovat 9. luokkien oppilaita 

 

 

Taiteidenvälinen opetus: Ruokaa!-näyttely 8.10.-8.11.2024

Ruokaan liittyy monenlaisia muistoja. Ruokaa tarjotaan tärkeissä tilaisuuksissa, lohdutukseksi ja kun on aihetta juhlaan.  Ruokaa ja elämää...