perjantai 18. joulukuuta 2020

Hyvää joulua!

Hyvää Joulua kaikille ja nähdään blogissa kevätlukukaudella ❣

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Marras-joulukuun vaihteessa 7A ja 8B lukivat romaanit koulukirjastosta. Luvussa oli mm. Salla Simukkaa, Tuija Lehtistä, Tapani Baggea, Aleksis Delikourasta, Ilkka Remestä ja Stephen Kingiä. Romaanien pohjalta kirjoitettiin fanifiktiota tai tehtiin omia sarjakuvia. Oppilaiden kymmenen vinkkiä, miten romaanin pohjalta saa tehtyä sarjakuvan alla. Työ tekijäänsä opettaa! 🙂

Lue koko romaani ajatuksella. Jos et lue paljon, kannattaa romaani jakaa osiin esim. sen mukaan, kuinka monta päivää on aikaa lukea romaania.
Paina mieleesi tai kirjoita ylös muistiinpanoihin romaanin juonen keskeisimmät tapahtumat.
Kun olet lukenut romaanin, mieti, kuinka monta keskeistä tapahtumaa siinä oli.
Päätä, kuinka monta ruutua sarjakuvaasi tarvitaan. Yleensä kokonaisen romaanin juonta tai yhtä keskeistä tapahtumaa ei pysty ilmaisemaan kolmiruutuisella sarjakuvalla.
Päätä, teetkö sarjakuvan koko romaanista vai jostakin sen osasta.
Hahmottele sarjakuvasi: aloitustilanne, lopetus sekä muutama keskeinen välitapahtuma.
Mieti, millaisia kuvakokoja ja -kulmia sarjakuvassasi on: missä kohdin on yleiskuvia, missä kohdin erityislähikuvia.
Mieti, mitä asioita nostat puheenvuoroihin ja tarvitaanko sarjakuvassasi äänitehosteita.
Hahmottele sarjakuvasi piirroksineen sekä ajatus- ja puhekuplineen.
Piirrä ja kirjoita sarjakuvasi puhtaaksi tussilla ja/tai värikynillä. Voit myös maalata!

maanantai 14. joulukuuta 2020

Fanifiktiota 3/3: Luota vain itseesi

Yhteiskoulun ja Järvenpään Suomalaisen Kirjakaupan luku- ja kirjoitustempauksessa kolme parasta fanifiktion kirjoittajaa löytyi luokilta 6C, 8A ja 8B! Voittajat saavat palkinnoksi teksteistään Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortit 🙂 Yhdessä palkituista fanifiktioista on jatkettu Salla Simukan Lumikki Anderssson -trilogiaa omalla tavalla.

Luota vain itseesi

Lumikki seisoi keittiönsä pöydän vieressä, samalla tuijottaen syvälle niihin vaaleansinisiin silmiin, joihin hän oli jo ensimmäisellä katsahduksella retkahtanut. Hän oli jo silloin aavistellut silmien omistajan olevan röyhkeä kusipää, mutta nyt asiaan sitten saatiin varmistus, että näinhän tosiaan asiat olivatkin.

Mä toisiaan toivot, että tää on vaan joku sairas vitsi, Lumikki sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena.

Älä nyt ylireagoi. Tää ei oo niin paha oikeesti, jos sä vaan-

Ei! Sä oot ite saanut asias tähän jamaan, ite oot tuhlannut kaikki rahas, ite oot ruvennut liikkuun tollasissa porukoissa. Lumikki keskeytti turhautuneena kesken hänen lauseensa. - Sä oot aivan itse saanut asias siihen pisteeseen, että sä olet 15 000 euroa velkaa jollekin “Jääkarhulle”. Ja nyt sä tosissas luulet, että mä maksaisin nää 15 000 euroa ja auttaisin sut vielä pakoon ja pois maasta. Ja vielä kaiken sen jälkeen mitä sä oot tehnyt mulle. Turhaluulo, ei tuu tapahtumaan.

Lumikki, jooko? Mä rakastan sua ja lupaan olla enään ikinä käymättä vieraissa. Mä voin ostaa sulle vaikka jonku kivan merkkilaukun, niistähän tytöt tykkää.

Ja nyt se yrittää tollasata koiranpentu ilmettä, Lumikki ajatteli pyöritellen silmiään samalla. Hengitä syvään ja tao muutama asia ton törpön päähän. Jos ei nyt kuitenkaan aivan kirjaimellisesti, hän toisti itselleen, ennen kuin päästi suustaan sanat, jotka voisivat – ja toivottavasti myös muuttaisivat muutamaan asian.

Voi nyt jumalauta sun kanssas! Sä siis tosissas väität rakastavas mua, mut silti käyt toistuvasti pettämässä mua ja luulet vielä, et joku merkkilaukku korjais kaiken. Ja millä rahoilla sä edes semmosen ostaisit? Lumikki päästi suustaan, menettäen lopullisesti hermonsa. - Jos teet meille kummallekin palveluksen ja painut helvettiin tästä asunnosta. Ehkä samalla pääset pakoon myös tältä “Jääkarhulta”. Lumikki tiuskaisi samalla tuijottaen syvälle hänen silmiinsä.

Sä tuut vielä katumaan tätä.

Ei, enpä usko. Osaatko kenties itse ovelle vai tarvitko aivan apuakin?

Lumikki ei saanut vastausta aivan kuten olettikin. Hän kuuli vain loittonevat askeleet ja ulko-oven pamahduksen, kun se paiskattiin kiinni. Hän ei enää tiennyt mitä tuntea. Pitäisikö olla helpottunut, että tuollainen ihminen on ulkona omasta elämästä vai surullinen. He kuitenkin ehtivät seurustella vuoden, ja Lumikki luuli tuntevansa henkilön, jota rakasti, sekä voivansa luottaa häneen. Ehkä normaali elämä ja onnistuneet parisuhteet olivat vain liikaa pyydetty.

Heidän kahvikuppinsa olivat edelleen keittiön pöydällä ja toisessa oli edelleen kahviakin. Miltähän tuntuisi paiskata puolitäysi kahvimuki lattialle? Tekisiköhän se olosta yhtään parempaa, Lumikki huomasi miettivänsä. Ja Lumikki teki sen. Miettimättä yhtään sen enempää, hän vain otti mukista kiinni ja paiskasi sen lattialle.

Lumikin olo oudon vapautunut. Mukin lattialle paiskaus oli tosiaan helpottanut oloa. Kahvi laineili keittiön parketilla ja täytti hajullaan koko keittiön. Antaa jäädä siihen, Lumikki ajatteli ja lähti huoneeseensa. Hän kiskoi ensimmäiset vastaan tulevat mukavan näköiset vaateet ylleen, sammutti valot ja meni peittonsa alle.

Tuntien itkemisen ja ajatusten risteilyn jälkeen uni vihdoin saavutti Lumikin. Luota ainoastaan itseesi, oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennen kuin hän vaipui uneen, josta toivoi, ettei heräisi.

Mutta Lumikin harmiksi hän kuitenkin heräsi.

Aamuyöstä Lumikki havahtui hereille kuullessaan äänen, joka muistutti hyvin paljon avaimen kääntymistä lukossa. Lumikki hyppäsi äkkiä ylös sängystään, nappasi puhelimensa yöpöydältään ja piiloutui vaatekaappiinsa, tajutessaan, että hän oli unohtanut vaatia vara-avaimen siltä kusipäältä takaisin.

Hengitä rauhassa, älä joudu paniikkiin, hengitä rauhassa, pyydä jotakuta soittamaan apua, hengitä rauhassa, Lumikki hoki päänsä sisässä. Kirjoittaessaan tärisevin sormin viestiä ystävälleen, hän tajusi, että asunnosta kuului kahdet askeleet.

Onks se edes täällä? Hyvin tuttu ääni ihmetteli.

En tiiä. Ite sä muutenkin halu-… Joo, on se tällä. Kuului tyytyväinen myhäily keittiöstä.

Myhäilevä ääni kuului Lumikin ystävälle, jolle hän oli juuri lähettänyt avunpyyntönsä.

Lumikki yritti parhaansa mukaan pysyä rauhallisena ja olla panikoitumatta kuullessaan askeleiden lähestyvän hänen huonettaan ja piilopaikkaansa. Hän oli jo nuorena hyväksynyt ajatuksen kuolemasta, mutta ei kuitenkaan uskonut sen koittavan aivan näin aikaisin. Lumikin mielestä pakoon pääsy tässä vaiheessa enää vaikutti hyvin epätodennäköiselle, joten hän jäi kaappiin odottamaan ja toivomaan parasta.

Hetken aikaa oli aavemaisen hiljaista ja Lumikki luuli jo kuvitelleensa kaiken. Hän oli juuri työntämässä kaapin oven auki ja astumassa ulos, kun ovi tempaistiin auki toiselta puolelta. Lumikki ei edes ollut yllättynyt nähdessään oven ulkopuolella henkilön, jota oli luullut ystäväkseen ja henkilön, johon oli ollut rakastunut viimeisen vuoden ajan. Mutta yllättynyt hän oli tajutessaan, että häntä osoitetaan aseella suoraan otsaan.

Mähän sanoin, että sä vielä kadut sitä, hän sanoi samalla kohdistaen siniset silmänsä kohti Lumikkia. Hän yritti parhaansa mukaan näyttää uhkaavalle ja pelottavalle, mutta Lumikki pystyi aistia hänen olevan oikeasti hyvin peloissaan.

Älä huoli, mua ei vieläkään kaduta. Mut sä sen sijaan näytät sille. Etkä sä oo edes tehny vielä mitään, Lumikki sanoi naurahtaen samalla.

Senkin huo -

Jos te kummatkin ette nyt pidä suutanne tukossa, me ei saada tapettua Lumikkia muuten ikinä! Lumikin “ystävä” tiuskaisi turhautuneena. - Sä voit saada kunnian tehdä sen, hän sanoi ojentaen asetta toiselle.

Nyt, niistä vaaleansinisistä silmistä näki aivan selkeästi pelon, kun hän tarttui aseeseen tärisevin käsin. Lumikki ei enää tiennyt kuina reagoida tai mitä ajatella, kun ase painettiin hänen ohimoaan vasten. Lumikki vain sulki silmänsä, hengitti syvään ja jäi odottamaan.

Kun liipaisimesta viimein painettiin, oli Lumikin olo melkein jopa helpottunut. Hän oli vihdoin saanut jotain mikä helpottaisi hänen oloaan lopullisesti. Kuoleman. Kaapin vaatteet sotkautuivat Lumikin vereen, mutta se ei enää haittaisi, ei hän muutenkaan enää niitä käyttäisi. Eikä varmaan kukaan muukaan. Jääköhän joku kaipaamaan mua, Lumikki huomasi miettivänsä. Luota vain itseesi, oli kuitenkin hänen vihoviimeinen ajatuksensa ennen sellaiseen olo tilaan vaipumista, mistä ei enää herättäisi.

Kirjoittamisen inspiraationa ollut teos: Salla Silmukka: Lumikki Andersson –trilogian ensimmäinen osa: Punainen kuin veri

perjantai 11. joulukuuta 2020

Fanifiktiota 2/3

Yhteiskoulun ja Järvenpään Suomalaisen Kirjakaupan luku- ja kirjoitustempauksessa kolme parasta fanifiktion kirjoittajaa löytyi luokilta 6C, 8A ja 8B! Voittajat saavat palkinnoksi teksteistään Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortit. Alla yksi palkituista fanifiktioteksteistä. Se on saanut inspiraationsa monille tutuista Neropatin päiväkirjoista 🙂

Fanifiktiota 2/3: Hollyn tarina

[Luku 1]Hei!Olen Holly,ja tämä on tarina siitä kuinka elämäni kääntyi ylösalaisin viikossa.Heräsin aamulla siihen kun pikkusiskoni Caroline itki alakerrassa,kun ei ollut saanut lupaa syödä suklaata aamupalaksi.Nukahdin hetkeksi uudestaan kunnes äitni herätti minut raahaamalla peittoni ullakolle,ja heittämällä minua Carolinen pehmolelulla.Ja niin alkoi elämäni oudoin viikko.

[Luku 2]Todellisuudessa olen aivan niin kuin muutkin ikäiseni,pukeudun,syön ja juoksen koulubussille niin nopeasti kuin vain pystyn jotten myöhästyisi koulusta.Kun pääsin kouluun meille jaettiin matikan yhteiskokeet,jotka olimme tehneet viimeviikolla.Kaikki saivat huonon numeron,ja syynkin kyllä tiedän,katsokaas joku oli päästänyt luokan uuden sterriliskon karkuun.Ja voit varsin hyvin uskoa että koetta ei ole helppo tehdä kun luokassa liikkuu matelia,ja kaikki kiljuvat.

[Luku 3]Kun vihdoin pääsin kotiin, äitini ei näyttänyt tyytyväiseltä. Se johtui kuulemma siitä alhaisesta matikan koenumerosta jonka olin aikaisemmin päivällä saanut. Siinä sitten meni se videopeliturnaus. Laahustin huoneeseeni tekemään läksyjä, kun olin valmis äiti kutsui meidät syömään. Ruokapöydässä vanhempani sanoivat että heillä oli vakavaa kerrottavaa. Luulin että se oli yhtä “vakavaa” kuin

silloin kun he sanoivat ettei Caroline saa juosta enää ilman vaippaa, mutta ei, äiti aloitti lauseen sanomalla että tätini on kuollut . Minusta se oli todella huono aloitus, mutta jatkosta minä kyllä tykkäsin. Me saisimme tätini testamentin mukaan tädiltäni rahaa häneltä heti kun hän kupsahtaa. Se olisi ehkä kannattanut jättää mainitsematta sillä tässä vaiheessa aloimme tuulettamaan voiton merkkinä. Pomppasin pöydälle seisomaan ja aloin huutamaan kuin sireeni, Caroline hyppäsi pois syöttötuolistaan, ja alkoi hinata peffaansa ympäri ruokapöytää. Tiesin jo että käyttäisin oman osuuteni karkkeihin ja uuteen pelikonsoliin. Äiti komensi meidät takaisin istumaan, ja otti taas vakavan ilmeen ja sanoi että KAIKKI rahat käytetään muuttoon. Että mitä mihin muuttoon?! Huusin. -No olemme tässä harkinneet muuttoa Espanjaan ja päädyimme erääseen oikein somaan asuntoon Fuengirolassa. Sanoi äiti.

[Luku 4] No sehän tarkoittaa että minä ja paraskaverini Katariina emme pääse enää pommittamaan Martalle tyhmiä kysymyksiä, Martalle puolikuurolle musiikinopettaja vanhukselle Martalle. Me muutamme eikä kukaan kertonut minulle? Huokaisin. -Niin kerroin siitä sinulle noin viikko sitten mutta en ole varma kuulitko sillä olin siinä vaiheessa vielä puolivälissä suihkukonserttiasi. Isä sanoi.

[Luku 5] Koulussa kerroin Katariinalle että muutamme Espanjaan. En tiedä olenko tyhmä vai enkö vain tajunnut että Katariina on erittäin pinnallinen ihminen. Hän itki koko ruokatunnin ja itse piilottelin ruokalan roskiksessa. Kun olin kotona isä käski minut suihkuun kosta haisin muka “mädältä tennis-sukalta”. Päivät kuluivat hyvin nopeasti, paitsi keskiviikko koska

olin oksennustaudissa. Olin pakannut vasta kaksi laatikollista tavaraa kun äiti huusi:-Tuokaas ne laatikot tänne muuttofirma on pian täällä! Kylmä hiki valui kasvoilleni, pakkaus sen olin unohtanut. Paniikissa heitin kaikki roskiin menevät tavarat roskakorin kera omasta ikkunastani naapurin pihalle, ja kaiken muun pakkasin laatikoihin.

[Luku 6] Kun vein laatikkoni alakertaan kaikki muut olivat jo lähdössä kentälle, äitini veti Carolinelle vaippaa, ja isä asetti valoja jottei varkaat pääsisi meille. Lähdimme ajamaan lentokentälle, tunsin rinnassani pienen nipistyksen, olinkohan jättänyt jotain HYVIN tärkeää kotiin? Nääh en varmaan. Kello oli jo paljon kun pääsimme kentälle. Äiti vilkaisi kelloa ja lähtöselvitykseen. En sano että se olisi mennyt mitenkään hyvin esim: kun kävelin metallinpaljastinportin läpi, se alkoi piipittää aivan hulluna. Ne poliisi sedät puhuivat hetken, ja hakivat vempaimen joka näytti metallinpaljastimelta. Siinä meni hetki että he löysivät syyn piippaukselle, Se oli 2€ kolikko kengässäni. -Säästöpossuista olen kuullut mutta että säästökenkiä. Tokaisi lentokenttävirkailija. Isä katsahti rannekelloaan ja alkoi vouhkata siitä että ellemme pian ole boardingilla myöhästymme koneesta. Siinä vaiheessa tajusin että se tavara jonka kotiin jätin oli minulle se kaikista tärkein, pelikonsolini . Juoksimme kentän käytäviä pitkin, mutta pääsimme vihdoin koneeseen. Otin paikkani koneesta, istuin hetken ja odotin mikäli joku olisi vaikka istunut viereeni, ketään ei näkynyt. Luulin että kukaan ei istu vieressäni. Olin väärässä, juuri ennen nousua melko isokokoinen mies vaappui pitkin käytävää, ja istahti viereeni. Mies kaivoi kamalan hajuisen juustoklöntin repustaan, ja alkoi ahmimaan sitä. Syötyään juuston ja kolme karkkipussilista mies nukahti, aikani oli koittanut. Olin koko lennon odottanut että mies nukahtaisi sillä minulla oli pakottava tarve päästä vessaan. Nousin seisomaan istuimelleni (toki ilman kenkiä) ja kiipesin penkkiriviä pitkin käytävälle ja kohti vessoja. Olin melkein perillä kun painajaiseni koitti, lentoemäntä tuli tarjoilukärrien kanssa.

[Luku 7] Palasin takaisin penkkirivilleni ja kiipesin paikalleni. Koko loppumatka menikin sitten vessahätää pidätellen. Ja saatoin ehkä pienesti melkein pissata housuuni. Kun heräsin lentoemäntä kaatoi vahingossa mustikkamehut päälleni. Nousimme koneesta, ja menimme ottamaan laukkujamme. Loput muutosta meni ihan hyvin. Sain uusia ystäviä, ja hyviä muistoja, mutta kyllä minulle tuli ikävä ystäviäni. Mutta niin kuin sanoin elämäni muuttui aivan täysin vain viikossa.

torstai 10. joulukuuta 2020

Onnea fanifiktion kirjoittajille 1/3

Onnea fanifiktion kirjoittajille!

Yhteiskoulun ja Järvenpään Suomalaisen Kirjakaupan syyslukukauden luku- ja kirjoitustempauksessa kolme parasta fanifiktion kirjoittajaa löytyi luokilta 6C, 8A ja 8B! Voittajat saavat palkinnoksi teksteistään Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortit 🙂 Alla yksi voittajateksteistä.

Kiitos kaikille kampanjaan osallistuneille ja onnea voittajille!

Pako

Kaksi vartijaa vie minua jonnekin. Toisella miehistä on olkapäille ulottuva musta tukka, ja hänen koko kehonsa on täynnä tatuointeja. Toinen on lyhyempi, ja hänellä ei ole hiuksia ollenkaan. Olemme valkoisessa isossa talossa, jossa haisee ihan sairaalalta. Mutta tämä ei ole mikä tahansa sairaala vaan psykiatrinen sairaala. Kuulen huutoa ja kiljumista jostain huoneesta. “Eikö teitä häiritse tämä huuto?” kysyn vartijoilta. He eivät sano mitään mutta katsovat minua oudosti, ihan kuin mitään huutoa ei olisikaan. Päätän olla välittämättä siitä. Oudonnäköiset aikuiset valkoisissa vaatteissaan katsovat minua oudosti hymyillen, kuin olisin kuolemansairas. Mutta en ole. Olen täällä ihan turhaan. Ystäväni lähettivät koululleni nimettömän kirjeen, jossa uhataan koulua kouluammunnalla. Oikeutta käytiin, ja lopulta minut lavastettiin syylliseksi jollain tavalla.

Hetken päästä pysähdymme, ja toinen vartijoista tuuppaa minut huoneeseen ja pamauttaa sen jälkeen oven kiinni. Tämä on varmasti minun tuleva huoneeni. Istun huoneen lattialla. Huoneessa ei ole muita. Huone on täysin valkoinen. Sängyssä ei ole lakanoita, ja työpöydällä on vain yksi vihreä tekokasvi. Se on ainoa väri huoneessa. Ikkunasta näkyy autotielle. Huoneessa on kuuma, joten yritän avata sen, mutta se on lukossa. Niinpä tietysti, ajattelen ja menen pöydän viereiselle tuolille istumaan.

Sitten huomaan luukun sängyn vieressä. Se näyttää pieneltä ovelta. Siinä on kahva. Mahtuisin siitä, mietin ja menen lähemmäs. Käännän kahvaa, mutta ovi ei avaudu. Yritän uudestaan, mutta ovi pysyy kiinni. Nousen seisomaan turhautuneena ja katson kattoon. Roikkuuko katossa avain? Ajattelen. Katson tarkkaan. Kyllä, katossa tosiaankin roikkuu avain. Se on kultainen pieni avain, joka on varmaankin tosi vanha. Ainakin se näyttää siltä. Yritän kurottautua siihen, mutta en tietenkään yletä, koska katto on korkealla. Menen sängyn päälle seisomaan. Se vingahtaa, ja tuntuu, että koko sänky hajoaa kohta allani. Avain ei ole juuri sänkyni yläpuolella, joten minun täytyy kurotella, että saan avaimen, mutta saan sen viimein. Hyppään tyytyväisenä sängyltä ja menen taas oven viereen, kokeilen avainta reikään ja se toimi.

Avaan oven, mutta pettymyksekseni huone on samanlainen kuin minun, eikä huoneessa edes ole ketään. Nousen ylös ventovieraan huoneessa ja katselen ympärilleni. Sängyssä on harmaat lakanat ja lattialla on matkalaukku, joten huoneessa varmasti asuu joku. Sen on oltava tyttö, koska tyynyn päällä on mustat rintaliivit. Katson kattoon, ja hämmästyksekseni tämänkin katon huoneessa on avain. Vieläpä täysin samanlainen avain, kuin minulla.

Sitten ovi avautuu, ja huoneeseen astuu ihminen. Hän on minua pidempi tyttö. Hänellä on tumma iho ja mustat hiukset. Hän ei näytä ollenkaan iloiselta vierailustani, joten arvelen, että minun on selitettävä, miksi olen täällä. “Hei! Anteeksi, että olen huoneessasi, mutta huoneidemme välillä on pieni ovi, josta pääsee sisään. Anteeksi vielä, en koskenut mihinkään”, sanon. Hän katsoo minua samalla sekä hämmentyneesti että vihaisesti.

“Tulit vihdoin, olen odottanut sinua kuukausia”, hän sanoo. Olen hämmentynyt. “Häh, miksi? Emmehän me edes tunne.” “Sinä et tunne minua, mutta minä tunnen sinut”, hän sanoo. “Olet ollut uutisissa, ja olen tiennyt jo kuukausia, että tulet juuri viereiseen huoneeseen.” Olen edelleen hyvin hämmentynyt. “Minä laitoin huoneeseesi sen avaimen”, hän jatkaa. “Mutta en tiedä, mistä nämä avaimet ovat alun perin tulleet tänne, koska muiden huoneissa niitä ei ole. Löysin ne yksi yö tyynyni alta.” Sitten hän kertoo itsestään kaiken. Hänen nimensä on Korede, hän on 16-vuotias eli minua vanhempi. Hän joutui tänne sen takia, että hänen siskonsa Ayoola, joka on sarjamurhaaja, lavasti hänet syylliseksi. Korede ei joutunut vankilaan, koska on liian nuori sinne, ja tämä paikka päätettiin parhaaksi hänelle. Sitten Korede kertoo suunnitelmastaan paeta minun ikkunastani. Korede on odottanut minua, sillä hän ei voi paeta yksin.

“Miksi et voi paeta omasta ikkunastasi?” kysyn. “Koska minun ikkunastani ei voi paeta. Kaikki luulevat edelleen, että olen sarjamurhaaja, ja sen takia minulla on tiukat säännöt, ja ikkunani on lukittu”, Korede vastaa. “Mutta eihän minunkaan ikkunastani pääse ulos. Sekin on lukittu, kokeilin sitä”, sanon. “Mutta sinun ikkunaasi on avain”, Korede sanoo. “Ja siinä tarvitsenkin sinun apuasi.” “Missä avain on?” kysyn. “Jossain päin huonettani”, hän sanoo. “Mistä sinä muka voit tietää, jos et ole löytänyt sitä?” kysyn kiukkuisesti. Korede menee matkalaukulleen ja kaivaa sitä hetken. Sitten hän ottaa sieltä lapun ja antaa sen minulle. Katson lappua, jossa lukee: “Sen äänen kuulee, jos on ihan hiljaa.” “Häh?” kysyn ihmeissäni. “Olen kuullut avaimen äänen monta kertaa, en ole vain löytänyt sitä”, Korede sanoo. “Ääni kuulostaa huudoilta, joten se on vaikea erottaa tämän paikan muista äänistä, mutta olen silti erottanut sen”, hän sanoo. “Tule yöllä kolmelta huoneeseeni. Jätetään tämä ovi yöksi auki, jotta kukaan ei herää silloin, kun yrität avata sitä”, Korede sanoo ja lähtee huoneestaan.

Loppupäivä kuluu nopeasti, ja ajattelen koko ajan tulevaa yötä. Onnistuukohan se, mietin omassa päässäni. En mene nukkumaan ennen kolmea, koska herätyskello saattaisi herättää jonkun. Istun sängylläni ja katson kelloa. Puoli kolme. Mitäköhän Korede tekee juuri nyt, ajattelen. Voisin katsoa ovesta, koska se on auki, mutta en halua häiritä. Sitten alan lukea kirjaa, joka on tuotu samalla, kun kaikki muutkin tavarani. Luen sitä puoli tuntia, ja sitten kello lyö kolme.

Koreden pää kurkistaa pienestä ovesta, ja hän kuiskaa minulle jotain. “Tule, kello on kolme.” Nousen sängystä ja kumarrun ovelle. Korede on noussut seisomaan, ja minä ryömin hänen huoneeseensa. “No niin, ollaan ihan hiljaa. Äänen pitäisi kuulua kohta”, hän sanoo. Yritämme kuunnella tarkasti, mutta mitään ei kuulu. Seisomme Koreden huoneessa hipihiljaa ihan liikkumatta, kunnes kuulen huutoa. Korede tekee kasvoillaan jotain outoja liikkeitä ja ymmärrän, että meidän pitää alkaa etsiä avainta.

Alamme etsiä avainta kaikkialta. Etsimme kaapeista, sängyn alta ja jopa lattialuukkujen väleistä, mutta avain ei ole missään. Tunnustelen sängyn pohjaa. Kun jatkan tunnustelemista sängyn jalkoihin, tunnen äkkiä jotain kovaa. Se on avain. Kuiskaan liian kovaa: “Korede, löysin avaimen!” “Missä?” hän kysyy. “Tule tänne”, sanon ja viiton Koredea tulemaan luokseni. Hän tulee ja tunnustelee avainta. “Tämä se varmasti on”, hän sanoo ja yrittää ottaa avainta sängyn jalasta, mutta se on liimattu kiinni. “Älä huoli, minulla on idea”, Korede kuiskaa ja menee matkalaukulleen. Hän ottaa matkalaukustaan veitsen. Katson häntä oudosti. “Joo, tämä veitsi on minulla sen takia, että olen ennenkin ollut kinkkisissä tilanteissa. ja aika usein tarvitaan jotain terävää.”

Käännämme sängyn ympäri, jotta saisimme avaimen näkyville. Korede hivuttaa veitsen avaimen alle, ja minä vain katson jännittyneenä. Sitten hän saa avaimen irti. Avain lentää huoneen poikki, mutta saan sen kiinni, ennen kun se osuu lattiaan. Ääntäkään ei pääse. Katsomme huojentuneina toisiamme ja alamme kääntää sänkyä takaisin oikein päin. Sänky kolahtaa seinään kovaa, ja siitä tulee kova ääni. Katsomme toisiamme kauhistuneina ja mietimme varmasti samaa. Paluuta ei ole. Tiedämme jo, että meidät on kuultu, joten ryömimme nopeasti pienestä ovesta ja menemme ikkunalleni.

Korede yrittää avata avaimella ikkunaa. Kuulemme jo askelia, jotka ovat tulossa Koreden huonetta kohti. Korede yrittää avata lukkoa kaikessa paineessa, ja minä hoputan häntä: “Avaa se jo, ei ole niin vaikeaa. Me jäädään kohta kiinni!” Nyt askeleet muuttuvat juoksuaskeleiksi, mutta Korede saa vihdoin lukon auki ja avaa ikkunan. Hänen ovensa avautuu, ja kaksi hoitajaa tulee huoneeseen juosten.

Hyppäämme nopeasti ikkunasta ulos, ennen kuin hoitajat ehtivät luoksemme. Onneksi kerros on ensimmäinen ja laskeutuminen maahan ei satu. Ikkunan vieressä on musta auto, jonka ratin takana on ehkä Koreden ikäinen vieras tyttö. Hän avaa auton ikkunan ja sanoo nopeasti: “Tulkaa sisään ennen kuin he ottavat teidät kiinni!” Hyppäämme ajattelematta sisään takapenkille, ja auto lähtee liikkeelle, ennen kuin olemme laittaneet turvavyöt kiinni. Sitten alan vasta miettiä sitä, miksi ihmeessä menimme tuntemattoman kyytiin. “Oletko varma, että tämä on turvallista? Tuo ihminen on ihan tuntematon meille”, kuiskaan Koredelle, koska en halua, että tyttö kuulee. “Hän on ehkä tuntematon sinulle, mutta ei minulle”, Korede sanoo. Minä katson häntä ihmeissäni. “Hän on siskoni, Ayoola.” Ayoola katsoo meitä auton taustapeilin kautta hymyillen ja alkaa sitten puhumaan.

“Hei Korede ja vieras tyttö!” Äkkiä Korede näyttää siltä, että olisi tajunnut jotain. “Sinä jätit sen kirjeen tyynyni alle”, hän sanoo. “Kyllä, niin jätin”, Ayoola vastaa. “Minulla on ollut kamala olo sen jälkeen, kun jouduit tänne, koska se oli minun syytäni. Päätin auttaa sinut ulos. Tulin mielisairaalaan, pukeuduin siivoojaksi, ja kaikki uskoivat esitykseni. Onnistuin laittamaan avaimen tyynysi alle. Tiesin, mikä oli huoneesi, koska olit jättänyt matkalaukkusi auki, ja siellä oli molemmat lempikirjasi ja vaatteitasi. Tiesin heti epäröimättä, että ne olivat sinun. Sitten laitoin ilmastointilaitteen sisälle pienen kaiuttimen ja kameran, jotta sain huutoäänet kuulumaan. Tiesin, että selvittäisit arvoituksen lopulta. Olen ollut täällä lähellä autossa joka päivä kuukausien ajan lähettämässä puhelimellani ääniä, joita kuulet. Tarkkailin sinua kameran avulla sen vuoksi, etten lähettäisi ääniä silloin kun hoitaja on huoneessa”, Ayoola kertoo. Ayoolan kertomuksen jälkeen Korede esittelee minut siskolleen ja selittää, että minua tarvittiin paon onnistumiseen. Kaikki alkaa loksahtaa paikoilleen.

“Minne olemme menossa?” kysyn. “Poliisiasemalle ja sitten oikeustalolle” Ayoola vastaa. “Menemme selvittämään tämän jutun viimeinkin”, hän jatkaa. “Meillä kaikilla on vielä pitkä matka edessämme. Sinunkin tapauksesi on saanut uuden käänteen.” Toivoni herää. Voisiko olla, että minunkin väärä tuomioni kumotaan?

Kirjoittamisen inspiraationa ollut teos: Oyinkan Braithwaite: Sisareni on sarjamurhaaja, 2018

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Elämäntapaohjeita veljeksille

Syksyn aikana ysiluokkalaiset ovat lukeneet Aleksis Kiven teosta Seitsemän veljestä äikän ja terveystiedon näkökulmista. Romaania lueskeltaessa kiinnitettiin huomiota mm. veljesten ruokailutapoihin, ihmissuhteisiin, liikkumiseen sekä opiskelumotivaatioon. Veljesten elämästä löytyi terveyden näkökulmasta sekä hyviä että petrattavia asioita. Näiden pohjalta kirjoitettiin pienissä ryhmissä elämäntapojen huoneentauluja.

https://jarvenpaanyhteiskoulunverkkolehti.blogspot.com/2020/10/seitseman-veljesta-terveystiedon.html

tiistai 1. joulukuuta 2020

Joko saa jouluttaa...?

Marraskuu on kääntynyt joulukuuksi ja Yhteiskoululla valmistellaan jo hyvää vauhtia joulua! Tunneilla tehdään videotervehdyksiä yhteiseen jouluvideoon, joka korvaa joulujuhlan, hahmotellaan joulukortteja ja suunnitellaan jouluisia herkkuja.

Omia joululauluja on myös kirjoitettu ja ne on tarkoitus sovittaa ja säveltää kuultavaksi. Yhteiskoulun joulukalenteri-ikkunoita avautuu nähtäville sitä mukaa, kun joulukuun päiviä kertyy. Joulukuun 1. päivänä moduulirakennuksen eteistilojen ikkunoihin ilmestyi tonttu-ukkosia. "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa...." 🎅

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Hae taiteidenväliseen painotukseen!

Elokuussa 2021 7. luokan aloittavat oppilaat voivat hakea Järvenpään Yhteiskoulun taiteidenvälisen painotuksen luokalle. Painotuksessa yhdistyvät kuvataiteen, musiikin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineet.

Mitä taiteidenvälisessä painotuksessa tehdään?

suunnitellaan ja tehdään videoita
hyödynnetään erilaisia hankkeita, projekteja, teemapäiviä ja tempauksia
käydään vierailuilla
luetaan ja käsitellään erilaisia tekstejä
opiskellaan mediataitoja
valmistetaan esityksiä, näyttelyitä ja muita töitä
harjoitellaan suullista ja kirjallista ilmaisua
harjaannutaan kuvailmaisun tulkitsijoina ja kuvallisina ilmaisijoina
opetellaan musiikin tekemistä ja äänisuunnittelua

Mitä taiteidenvälisessä painotuksessa oppii?

oman työn ohjaamista ja suunnittelua
pari- ja ryhmätyötaitoja sekä yhteistyön tekemistä
digitaalisia ja mediataitoja
kirjoittamaan ja käsittelemään erilaisia tekstejä
kuvallista ja musiikillista ilmaisua
erilaisia taiteen ja median ilmaisutapoja
löytämään ja tunnistamaan omia vahvuuksia

Kenelle taiteidenväliset opinnot sopivat ja miten opintoihin haetaan?

Kaikki taiteidenvälisissä opinnoissa tarvittavat taidot opiskellaan osana opetussuunnitelmaa, joten taiteidenväliseen painotukseen hakeutuminen ei edellytä oppilaan omaa vapaa-ajan taideharrastusta (esim. kuvataidekoulu tai jonkin tietyn soittimen soittotaito). Kiinnostus taiteidenvälisiin opintoihin riittää! Taiteidenvälisen painotuksen oppilas saa päättötodistuksen liitteenä erillisen todistuksen painotetuista opinnoista.

Lisätietoa taiteidenvälisen painotuksen opetuksesta saa sähköpostin tai Wilman kautta musiikin lehtori Mirja Karjalainen-Väkevältä, kuvataiteen lehtori Erkki Auviselta sekä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Katariina Knuutiselta. Painotukseen haetaan kouluilta saatavalla hakulomakkeella - kysy omaasi koulun kansliasta tai luokanopettajalta tai ole yhteydessä Järvenpään Yhteiskoululle!