Kun Eve oli herännyt herätykseensä, pukenut päällensä ja kavunnut alakertaan, odotti siellä suuri lahjakasa sekä muhkea mansikkakakku. Eve oli ällistynyt ja kertoi äidilleen, ettei niin paljon olisi tarvinnut törsätä. Eve oli jo kuitenkin saanut melkein satasen viikonloppuna. Äiti vain kohautti olkiaan ja meni hetkeksi takaisin nukkumaan. Eve oli ikionnellinen kaikista lahjoistaan.
Illalla olikin toisenlainen mieliala, kun Eve kuuli vain koronasta ja sen leviämisestä. Koulut suljettiin keskiviikkona, eikä saanut nähdä kavereita. Kaverit eivät Eveä hirveästi huolestuttaneet, sillä ei hän koskaan ole ollut kovin hyvä saamaan niitä. Jos nyt tarkemmin ottaen mietitään, ei hänellä ole ikinä ollut ongelmia pysyä kotonakaan.
Päivät vierähtelivät ja tietokoneella tehtävien tekeminen alkoi jo sujua. Eve ajatteli, ettei mikään olekaan niin pahasti, kuin mitä hän luuli. Ei sekään ajatus kauaa kestänyt, kun kuuli, millaista Kiinassa on ollut. “Herranen aika”, sanoi Even äiti katsoessaan dokumenttia, joka käsitteli nimenomaan Kiinan oloja viruksen akana. “Voitko kuvitella, että Kiinassa on naulattu ihmisten ovet kiinni, jotta he eivät pääsisi ulos?” kysyi Even äiti vakavampana kuin koskaan ennen. Eve vastasi: “Onneksi ei asuta siellä.” Sisimmässään hän taas tajusi, kuinka vakava tilanne oikeasti oli.
Eve ja hänen äitinsä kävivät usein kaupassa, lähes joka päivä. Se ei kumpaakaan haitannut, koska siinä sai samalla raitista ilmaa. Kaupassa olikin helppo käydä, kun ei enää ollut ruuhkaa tai nähnyt tuttuja, joihin ei haluaisi törmätä.
Suurin osa kaupoistakin oli ottanut huomioon viruksen: ihmisiä kehotettiin pysymään noin kahden metrin etäisyydessä toisistaan ja myös rajoittamaan ostosten tekoa varhain aamulla, jolloin riskiryhmään kuuluvat vanhukset tekivät ostoksiaan. Myös kaupan aukioloajat lyhentyivät.
Kerran Even ja hänen äitinsä kävelylenkin aikana Eve huvin vuoksi katsoi taivaalle. Kaunis auringonlasku näkyi kauempana horisontissa, ja tuttu kevätilma puhalsi hänen kasvoilleen. “Olisipa tämä vuosi alkanut eri tavalla”, hän sanoi ääni surua täynnä. “Niin. Ei kukaan tätä toivonut. Näitkö jo muuten tuon kauniin taivaan”, hän kysyi tyttäreltään. “Toki”, Eve vastasi. Nyt olisi varmasti ihanaa mennä lentokoneella tuollaisessa taivaassa”, hän lisäsi haaveillen. “No tässä tilanteessa eivät kyllä lentokoneet lennä”, sanoi äiti. Eve mietti hetken ja totesi sitten: “Ainakin luonto tykkää.”
novellin on kirjoittanut yhdeksäsluokkalainen yhteiskoululainen etäoppilas
